Pitkätalo

Pitkätalo on eri puolilla maailmaa muinoin ja myöhemminkin käytössä ollut pitkänomainen talotyyppi. Pitkätaloja on rakennettu Euroopassa, Aasiassa ja joillakin Pohjois-Amerikan intiaanialueilla. Pitkätaloissa asui useampi perhekunta samassa rakennuksessa.[1] Samoissa taloissa asuivat sekä ihmiset että kotieläimet.[2]

Dan toc hoc 19
Vietnamissa sijaitseva pitkätalo

Pitkätaloja eri puolilla maailmaa

Borg Vestvågøy LC0165
Rekonstruoitu viikinkiajan talo Norjassa.

Esimerkiksi Norjasta on löydetty arkeologisissa kaivauksissa pronssi- ja rautakaudelta peräisin olevia pitkätalojen jäänteitä. Ne ovat olleet 40–80 metriä pitkiä.[2]

Irokeesit rakensivat pitkätaloja Ontariossa ja New Yorkissa. Nimitys pitkätalo tuli siitä, että talon pituus oli suurempi kuin leveys. Taloissa oli molemmissa päissä oviaukot, jotka voitiin peittää talvella nahoilla, eikä ikkunoita ollut ollenkaan.[3] Myös huronit rakensivat vastaavia taloja. Rakennusmateriaalina he käyttivät puunrunkoja ja päällystivät talot jalavankuorilla.[1] Suurimmillaan heidän talonsa saattoivat olla 30 metriä pitkiä, kahdeksan metriä leveitä ja kuusi metriä korkeita.[1]

Long House Iroquois Allen
Irokeesien pitkätalo.

Katso myös

Lähteet

  1. a b c Intiaanien pitkätaloissa akkavalta Aamulehti.fi 19.2.2010. Luettu 9.2.2012.[vanhentunut linkki]
  2. a b Miljolare.no: Stilhistorie (norjaksi) Luettu 9.2.2012.
  3. Royal Ontario Museum: Iroquoian Longhouse Luettu 9.2.2012.

Aiheesta muualla

Euroopan megaliitit

Euroopan megaliitit ovat neoliittisella kaudella ja pronssikauden alussa pystytettyjä suuria kiviä ja kivirakennelmia tai rakennelmia, joissa on käytetty suuria kiviä. Tunnetuin Euroopan megaliittirakennelma on kivistä rakennettu ympyrämäinen Stonehenge. Pystykivistä rakennettujen kehien lisäksi Euroopassa rakennettiin kivistä suuria maa- tai kivikumpujen peittämiä käytävähautoja. Megaliittikulttuurin loppu liittynee sotaisan indoeurooppalaisen kellopikarikulttuurin saapumiseen Länsi-Eurooppaan.Eri megaliitteihin liittyvät perinteet lienevät kehittyneet eri suunnissa. Esimerkiksi megaliittien koristeaiheita tavataan Atlantin puoleisessa Euroopassa Portugalissa ja Bretagnessa. Kivikehiä löytyy enemmän painottuen Keski-Eurooppaan, Italiaan, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin.

Gulf (Papua-Uusi-Guinea)

Gulf on maakunta Papua-Uudessa-Guineassa. Sen pääkaupunki on Kerema. Maakunnan pinta-ala on 34 472 neliökilometriä ja asukasluku noin 158 000 (2011).Gulf sijaitsee maan eteläosassa. Siellä on vuoristoja, jokien suistoalueita ja laajoja tulvatasankoja. Suistoalueen asukkaat rakentavat talonsa rantapenkereille korkeiden paalujen varaan. Jokien muuttaessa kulkuaan koko kylää siirretään. Perinteisen kylän keskuspaikka on pitkätalo, joka toimii varastona ja miesten asuintilana. Naisilla on yksityisiä omia majojaan sivummalla.

Ibanit

Ibanit ovat Borneon saarella elävä alkuperäiskansa. Suuri osa ibaneista asuu Malesian Sarawakin osavaltiossa. Ibanit ovat myös Sarawakin runsaslukuisin etninen ryhmä. Ibanin kieli on heidän äidinkielensä.

Irokeesit

Irokeesit on ryhmä itäisen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja. Laajassa mielessä irokeeseihin kuuluivat irokeesien kieliperhettä edustaneet kansat, joiden asuinalueet ulottuivat nykyisestä Quebecistä ja Montrealista länteen Ontario- ja Huronjärvelle sekä etelään nykyisen New Yorkin osavaltion alueelle ja vielä edemmäs osaan Appalakkien vuoristoa. Näihin kansoihin kuuluivat mm. pohjoisen huronit ja etelän cherokeet.

Varsinaisina irokeeseina tunnettiin alkujaan kuitenkin viisi keskenään Irokeesiliiton muodostanutta kansakuntaa, joiden maat olivat nykyisen New Yorkin osavaltion alueella. Nämä "Viisi heimoa" olivat mohawkit, senecat, onondagat, oneidat ja cayugat. Kuudentena jäsenenä Irokeesiliittoon yhtyivät noin vuonna 1722 tuscarorat ("Kuusi heimoa"). Irokeesiliiton uskotaan saaneen alkunsa vuosien 1450 ja 1600 välillä ja monet historioitsijat ovat ajoittaneet sen vuoden 1570 paikkeille. Tätä liittoa pidetään yleisesti maailman ensimmäisenä eri kansojen välisenä järjestönä rauhan ylläpitämiseksi.Irokeesien liittokunnan omakielinen nimi oli Haudenosaunee, joka tarkoitti "pitkän talon kansaa". Algonkin-kieliset heimot käyttivät heistä halventavaa nimitystä irinakhoiw (kalkkarokäärme). Erään hypoteesin mukaan ranskalaiset muotoilivat tästä omaan kieleensä sopivan nimen les Iroquois, joka levisi käyttöön myös englannissa.

Leubingenin hautakumpu

Leubingenin kumpuhauta on hautakumpu Leubingenissa Thüringenissa Saksassa. Siihen on haudattu aikanaan merkittävä henkilö, jota on elänyt alueen Únětice-kulttuurissa noin 2000–1950 eaa. eli sen klassisen kauden loppulla.

Lärbron kirkko

Lärbron kirkko (ruots. Lärbro kyrka) on Ruotsissa Gotlannin Lärbrossa sijaitseva kirkkorakennus. Se on rakennettu vaiheittain. Vanhimmat osat ovat 1200-luvulla rakennetut kuori ja pitkätalo, kun taas torni on rakennettu 1350-luvulla.Saarnastuoli on valmistettu vuonna 1718 ja kirkon penkit ovat samalta ajalta. Torni on muodoltaan kahdeksankulmainen. Se oli aikaisemmin erinäköinen ja sai nykyisen muotonsa sen jälkeen, kun se oli vahingoittunut pahasti myrskyssä vuonna 1522. Kirkon vieressä on 1100-luvulta peräisin oleva kastaali, joka rakennettiin pitäjän puolustusta varten.Kirkon pohjoispuolella on Lärbron sotasairaalassa kuolleitten keskitysleirivankien hautoja.

Nauhakeraaminen kulttuuri

Nauhakeraaminen kulttuuri oli kivikautinen maanviljelykulttuuri Keski-Euroopassa. Se levitti maanviljelyä Balkanilta Keski-Eurooppaan. Kulttuuri levisi Unkarin seuduilta Tonavaa pitkin Saksaan Reinille ja lopulta Pohjois-Ranskaan asti. Nauhakeraamiset ihmiset asuivat suurissa hirsistä tehdyissä pitkätaloissa, joissa karja ja monta perhettä asui saman katon alla. Näistä suurista taloista koostui eri kokoisia kyliä. Maanviljely pohjautui vehnän ja ohran viljelyyn sekä sikojen ja karjan hoitoon. Yleensä nauhakeraamiset kylät olivat linnoittamattomia, joitain linnoitettuja on löydetty. Ne sijaitsivat lähes aina jokivarsilla, seuduilla joissa oli viljalle ravinteikasta lössiä.

Pohjois-Amerikan koillisen metsäalueen intiaanit

Malline:Korjattavat 2017

Pohjois-Amerikan koillisen metsäalueen intiaanit olivat Suurten järvien ympäristössä ja vastaavilla leveyksillä Atlantin rannikoille eläneitä intiaaneja. Nämä intiaanit olivat kieleltään, elinkeinoiltaan ja kulttuuriltaan moninaisia. Etelässä maanviljely oli synnyttänyt suuria päällikkökuntia, kuten irokeesien liiton. Pohjoisessa oli micmacien tyyppisiä vuodenaikojen mukaan kierteleviä metsästäjä-keräilijöitä. Asuntona oli tuohella, kaislamatoilla tms. peitetty wigwam, joka saattoi olla muun muassa kupumainen, kartiomainen tai pitkänomainen tynnyri- tai satulakattoinen. Chippewat tunnetaan parhaiten tuohikanooteistaan, menominet vedessä kasvavan intiaaniriisin keruusta ja koko alue vaahterasokerista, josta intiaanit tekivät siirappia. Koillinen metsäalue rajoittui pohjoisessa subarktiseen alueeseen, etelässä kaakkoiseen metsään ja lännessä preeriaan. Englantilaiset ja ranskalaiset asettuivat tänne jo 1500-luvulta alkaen. Eurooppalaisten tulo vaikutti hyvin tuhoisasti moniin luoteisalueiden heimoihin. Monien heimojen väki väheni intiaanisodissa, nälän ja kulkutautien takia. Esimerkiksi pequot-kansa tuhoutui Englannin siirtokuntia ja heidän intiaaniliittolaisia vastaan käydyssä sodassa. Pequot-sotureita surmattiin armotta, vietiin orjuuteen Barmudalle ja jäljelle jääneet hajaantuivat muihin heimoihin. Laajemmin luoteisalueen intiaaneja pakeni tai siirrettiin länteen.

Koillisalue on lähinnä kulttuuria, ei kieltä kuvaava alue. Kielellisesti koillisalueen intiaanit jakautuivat lähinnä algonkinien, irokeesien ja siouxien sukuisiin kansoihin. Koillisalue kuului laajempaan itäiseen metsäalueeseen. Maanviljely oli peruselinkeino lukuun ottamatta aivan pohjoista, ja kaikki metsästivät ja keräilivät ainakin jossain määrin. Mutta varsinkin koillisella alueella intiaanien kulttuurierot olivat suuria. Kanadan kaakkoisosan Yhdysvaltain koillisalueen intiaanit asuivat Suuria järviä ympäröivällä laajalla Atlantilta Mississippin haaroille Wisconsiniin ja Illinoisiin ulottuvalla alueella.

Pohjois-Eteläsuunnassa koillisalue ulottui hieman Saint Lawrence-joen ja Suurten järvien pohjoispuolelle sen sivuhaaroihin ja etelässä Oklahoma-joelle ja Marylandin ja Kentuckyn leveyksille . Alue oli melko järvistä ja jokista. Seutu oli ennen eurooppalaisten tuloa hyvin metsäistä. Pohjois-Amerikan koillisalueen intiaaneja kutsutaan myös nimillä pohjoisvaltioiden intiaanit, suuren metsän intiaanit, pohjoiset metsäintiaanit, itäiset metsäintiaanit, koillisalue Alueen algonkinit jaetaan alueella itäisiin ja läntisiin, itäisiä olivat mm. rannikon micmacit ja läntisempiä keski-algonkinit, joita olivat muun muassa chippewat.

Luoteisalueella asui 1600-luvun alussa ehkä noin 0,25 miljoonaa intiaania. Koillisalueen heimojen väestömäärät olivat melko pieniä vuonna 1700.

Rhadét

Rhadét (myös nimillä Ê Đê, Ede, Rade) ovat etninen ryhmä Vietnamin keskisellä ylänköalueella ja Kambodžassa. Rhadét ovat yksi alueen monesta eri ryhmästä, jotka tunnetaan yhdessä ylätermillä degat tai montagnard. Vietnamin sodan aikana rhadét taistelivat kommunisteja vastaan ja jatkoivat sissisotaa vuoteen 1992 saakka. Vietnamin sodan seurauksena rhadéja asuu nykyisin myös Yhdysvalloissa.

Rieskaronmäki

Rieskaronmäki on Suomen tunnetuin Skandinavian pronssikauden asuinpaikka ja useiden hautaröykkiöiden muodostama kokonaisuus. Asuinpaikka sijaitsee Satakunnassa Nakkilan Kivialhossa. Asuinpaikalla harjoitettiin karjataloutta ja se muodosti siten maatilan, mikä on ainutlaatuinen Suomen pronssikauteen liittyvä löytö. Paikan on tutkinut 1960-luvun alussa Unto Salo. Asuinpaikkaa pidetään Skandinavian pronssikautisen väestön siirtolaisyhteisön perustamana ja se on ajoitettu pronssikauden loppupuolelle Monteliuksen periodille V eli 800–600 eaa.

Skandinavian pronssikausi

Skandinavian pronssikausi (noin 1700–500 eaa. ) on aikakausi Skandinavian esihistoriassa, jonka kukoistusaika on Keski-Euroopassa vallineiden pronssikausien loppuaikoina. Sitä edelsi neoliittinen kivikausi ja sitä seurasi esiroomalainen rautakausi. Skandinavian pronssikausi muodostui ydinalueista, jotka sijaitsivat nykyisen Tanskan alueilla, Pohjois-Saksassa, Etelä-Ruotsissa ja Norjan eteläisellä rannikkoalueella. Osa tutkijoista liittävät sen kulttuuripiiriin myös Pohjois-Norjan alueet, Itämeren länsipuolella Pohjois-Ruotsin rannikkoalueet ja Itämeren itäpuolisia alueita kuten esimerkiksi Ahvenanmaan, Lounais-Suomen rannikkoseudun, Pohjois-Viron rannikon ja sen suuret saaret.

Skandinavisen pronssikauden pitkätalo

Skandinavisen pronssikauden pitkätalo on lähinnä Skandinavisella pronssikaudella vallinnut rakennustraditio, jolla on vastineita etelässä Keski- ja Länsi-Euroopassa. Rakennustraditiolla on pitkät omakohtaiset juuret, mutta sen kehittymiseen vaikutti myös se, miten eteläisillä alueilla toimittiin. Tämä näkyy selvästi, kun pitkätalot muuttuivat äkisti kaksilaivaisuudesta kolmilaivaisiksi taloiksi koko eteläisessä Skandivaviassa.Traditioon kuuluu käsitteet kaksi- ja kolmilaivainen rakennustraditio. Tällä tarkoitetaan samaa, mitä on ollut tapana ilmaista kirkkojen rakenteista. Kaksilaivaisen talon kattorakenne nojasi harjan suuntaiseen kurkihirteen, jota kannattelivat lattian keskelle pystytettyt tolpat. Harjaa seuraavien tolppien rivi jakoi talon pituussuunnassaan kahteen ”laivaan”. Kun myöhemmin talon kattorakennetta muutettiin sellaiseksi, että sitä tukemaan tarvittiin kaksi rinnakkaista pylväsriviä, aletaan tästä variaatiosta käyttämään nimitystä kolmilaivainen talo.

Skrydstrupin tyttö

Skrydstrupin tyttö (tansk. Skrydstruppigen, noin 1300–1200 eaa. , Skandinavian pronssikausi, Monteliuksen periodi III) oli tyttö tai nuori nainen, jonka hyvin säilyneet jäännökset löydittiin vuonna 1935 Tanskan Etelä-Jyllannin Skrydstrupista läheltä Vojensin kylää. Vainaja oli laitettu makaamaan selälleen tammen puunrungosta valmistettuun arkkuun ja arkku oli peitetty turpeella suuren hautakummun sisään. Osa vainajan kudoksista, vaatetuksesta ja hautavaatteista olivat säilyneet tunnistettavina. Tarkemmat tutkimukset osoittavat, että tyttö oli mahdollisesti ollut kotoisin nykyisestä Tšekistä, Keski-Saksasta tai Ranskasta ja että hän olisi muuttanut asumaan Tanskaan 13–14-vuotiaana ja asuntut siellä neljä vuotta ennen kuolemaansa. Hän oli kuollessaan 17–18-vuotias. Hautauksesta on viime aikoina selvinnyt uusia asioita Skandinavian pronssikauden kulttuurista ja naisen asemasta siinä. Vainajan jäännökset kuuluvat Köpenhaminassa sijaitsevan Tanskan kansallismuseon kiinteään näyttelyyn. Vojensissa sijaitsee Jens-Peter Kellermann pronssista valaama muistopatsas Skrydstrupin tytöstä.

Suomen historia

Suomen historia on ajanjakso, jolta on käytössä Suomea koskevia kirjallisia lähteitä. Ensimmäiset Suomea koskevat kirjalliset lähteet ovat 1100-luvulta. Vanhin tunnettu Suomea koskeva kirjallinen lähde on Gravis admodum -nimellä kutsuttu paavi Aleksanteri III:n kirje vuodelta 1171 tai 1172. Tätä edeltävää aikaa kutsutaan Suomen esihistoriaksi. Suomen historia alkaa kristinuskon saavuttua eteläiseen Suomeen, jolloin ensimmäiset kirjalliset lähteet ovat syntyneet. Suomen historian alkaminen aloitti myös Suomen keskiajan. Varhaisimmat historialliset lähteet painottuvat yhteiskunnan ylimpiin kerroksiin ja niistä on mahdotonta luoda kokonaiskuvaa Suomen menneisyydestä ennen 1540-lukua.Suomea koskevia lähteitä tunnetaan 1100-luvulta kaikkiaan parikymmentä. Näistä noin puolet ovat syntyneet Paavin kuuriassa ja loput pääasiassa Novgorodin kronikoissa. Näitä aikalaistietoja täydentävät 1200- ja 1300-luvuilla kirjoitetut lähteet, kuten Pyhän Eerikin legenda, Pyhän Henrikin legenda, sekä Eerikinkronikka. 1200-luvulta tunnetaan noin kaksisataa Suomea koskevaa kirjallista lähdettä. Lähteiden niukkuudesta johtuen 1100- ja 1200-lukuja voidaan kutsua Suomen varhaishistoriaksi esihistorian ja historiallisen ajan välissä. Uusia Suomen varhaishistoriaa koskevia kirjallisia lähteitä löytyy enää harvoin.Kirjallisten lähteiden määrä kasvaa 1300-luvulla, jolta niitä tunnetaan lähes tuhat. Lähteiden kasvun taustalla on vuosisadan puolivälissä paperin yleistyminen, joka oli halvempaa kuin aiemmin käytetty kallis pergamentti. 1400-luvulta kirjallisia lähteitä tunnetaan jo noin neljä tuhatta. Suomea koskevista lähteistä osa on säilynyt alkuperäisinä, osa aikalaiskopioina ja loput myöhempinä kopioina. Yksittäinen merkittävästi kirjallisten lähteiden määrään vaikuttanut seikka oli noin vuonna 1540 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan määräys voudeilleen toimittaa tilinsä Tukholmaan tarkastettavaksi. Tästä eteenpäin historiallisista lähteistä saatu tieto muuttuu paljon yksityiskohtaisemmaksi. Suomen voidaankin katsoa siirtyneen todelliseen historialliseen aikaan 1500-luvulla.

Viikinkiaika

Viikinkiaika on Pohjoismaiden esihistoriaan liittyvä ajanjakso, jota leimasivat viikinkien ryöstöretket ja valloitukset. Viikinkiretkien lähtölaukauksena on usein pidetty Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793 ja joutsenlauluna vuonna 1066 käytyä Stamfordin sillan taistelua. Kun nämä vuosiluvut on muutettu pyöreiksi luvuiksi, on saatu ajoitus 800–1050. Todellisuudessa on tietysti harhaanjohtavaa ajoittaa viikinkiajan kaltaista aikakautta vuoden tai edes vuosikymmenen tarkkuudella.

Muilla kielillä

This page is based on a Wikipedia article written by authors (here).
Text is available under the CC BY-SA 3.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.