Otho

Marcus Salvius Otho Caesar Augustus (synt. Marcus Salvius Otho, yleisesti Otho) (28. huhtikuuta 32[1]16. huhtikuuta 69) oli Rooman keisari, joka hallitsi 15. tammikuuta 6916. huhtikuuta 69. Otho oli niin kutsutun neljän keisarin vuoden toinen keisari.[2]

Otho ystävystyi nuorena keisari Neron kanssa. Hänestä tuli keisari kaapattuaan vallan Neron seuraajalta Galbalta. Otho oli ensimmäinen keisari, joka otti vallan käsiinsä väkivalloin.[2] Hävittyään taistelussa Vitelliuksen joukkoja vastaan hän teki itsemurhan. Hänestä on jäänyt jälkimaailmalle hyvin kaksijakoinen kuva. Hänet muistettiin Neron lähipiiriin kuuluvana tyhjäntoimittajana. Toisaalta Othon tiedetään olleen pätevä sotapäällikkö ja kyvykäs hallitsija, mutta hänen mainettaan mustaa kuitenkin väkivaltainen vallananastus.[3]

Imperator Marcus Otho Caesar Augustus
Oth001
Rooman keisari
Edeltäjä Galba
Seuraaja Vitellius
Henkilötiedot
Syntynyt 28. huhtikuuta 32
Ferentium
Kuollut 16. huhtikuuta 69 (36 vuotta)
Rooma
Stockholm - Antikengalerie 4 - Büste Kaiser Galba
Galba

Elämä

Tausta ja nuoruus

Otho oli etruskisukua. Historioitsija Suetoniuksen mukaan suku juonsi juurensa etruskien johtavista suvuista.[1] Othon aikana kaikki etruskit olivat jo roomalaistuneet. Cognomen "Otho" viittaa juuri etruskialkuperään. Koska cognomen oli säilynyt suvussa kolmen sukupolven ajan, suku halusi ehkä vaalia etruskiperintöään.[3] Othon isoisä, Marcus Salvius Otho, oli novus homo eli suvun ensimmäinen senaattori.[4] Suetoniuksen mukaan hänen vaimonsa, Othon isoäiti, olisi ollut alhaista syntyperää ja ehkä alkujaan jopa orja. Othon isoisä eteni urallaan, koska oli viettänyt nuoruutensa keisari Augustuksen vaimon Livia Augustan kotona. Livian myötämielisyyden ansiosta hän eteni urallaan aina preettoriksi asti.[1] Othon isä oli Lucius Salvius Otho, merkittävä poliitikko ja keisari Tiberiuksen läheinen ystävä. Hän oli uransa aikana muun muassa konsulina vuonna 33 ja African provinssin maaherrana. Keisari Claudius korotti Othon isän patriisien joukkoon, ja senaatti myönsi hänelle patsaan Palatiumilla. Othon äiti Albia Terentia oli myös luultavasti ylhäistä sukua. Marcus Salvius Otho syntyi Ferentiumissa 28. huhtikuuta vuonna 32.[3] Otholla oli veli, Lucius Salvius Otho Titianus, joka eteni urallaan aina vuoden 52 konsuliksi ja toimi myös Asian provinssin prokonsulina. Otholla oli myös sisko, joka oli jossain vaiheessa kihloissa Germanicuksen pojan Drusuksen kanssa.[1][4] Kerrotaan, että Otho oli nuorena tuhlaileva ja villi ja että hänen isänsä joutui usein pieksemään hänet erilaisten kepposten jälkeen.[3][1]

Nero

Isänsä kuoleman jälkeen Otho alkoi seurustella erään häntä vanhemman naisen kanssa, joka tutustutti hänet keisari Neroon.[5] Hänestä ja Nerosta tulikin läheiset ystävät.[5] Suetoniuksen mukaan Othosta ja Nerosta tuli hyviä ystäviä, koska he olivat hyvin samanlaisia. Plutarkhos puolestaan kertoo, että Otho eli ylellisesti ja tuhlasi Neroakin enemmän ja jopa haukkui tätä saituriksi.[3]

Othon suhteesta Neron toiseen vaimoon Poppaea Sabinaan on antiikin lähteissä viisi erilaista versiota, jotka poikkeavat toisistaan joissakin yksityiskohdissa.[6] Kerrotaan, että Nero halusi naimisiin kauniin Poppaean kanssa, mutta ei poliittisista syistä voinut erota vaimostaan Octaviasta, joka oli Claudiuksen tytär. Niinpä Nero järjesti Othon ja Poppaean avioliittoon voidakseen helpommin käydä rakastajattarensa luona.[7] Suetonius kertoo, että Otho kuitenkin ihastui Poppaeaan oikeasti eikä päästänyt Neroa vaimonsa luokse. Lopulta Nero suuttui niin, että järjesti Othon ja Poppaean avioliiton purkamisen.[8] Erään toisen version mukaan Otho ja Poppaea olivat jo naimisissa, kun Nero ihastui ystävänsä vaimoon.[9] Lopulta Nero päätti hankkiutua eroon ystävästään. Vuonna 58 Otho nimitettiin Lusitanian maaherraksi.[5] Otho sai nimityksen yhteydessä alhaisimman mahdollisen, eli kvestorin arvon. Otho oli vain 26-vuotias eikä ollut vielä saavuttanut preettorin arvoa, joka oli yleensä vaatimuksena tällaiseen tehtävään. Plutarkhoksen mukaan Nero olisi halunnut surmata Othon, mutta Seneca taivutteli hänet lähettämään Othon Lusitaniaan. Nero erosi Octaviasta vuonna 62 ja meni pian naimisiin Poppaean kanssa.[7][9] Plutarkhos kertoo vielä Galban elämäkerrassa, että Nero antoi teloittaa Othon siskon ja vaimon.[10]

Lusitanian maaherran tehtävässä Otho onnistui hyvin, mutta hän hautoi kostoa Neroa vastaan.[5]

»Siellä hän eli sisällissotiin asti kunniallisesti ja nuhteettomasti, ei entisen maineensa mukaisesti, nautiskellen vapaa-aikoinaan mutta käyttäytyen hillitysti virkatoimissaan.»
(Tacitus, Keisarillisen Rooman historia. 13.46. Kääntänyt Iiro Kajanto.)

Galba

Nero muuttui viimeisinä hallitusvuosinaan yhä välinpitämättömämmäksi armeijaa ja senaattia kohtaan. Senaattoreita teloitettiin ja karkotettiin, ja talous taantui. Lopulta Nero menetti pretoriaanikaartin ja senaatin tuen.[11] Tammikuussa 68 Gaius Julius Vindex lähetti useille provinssien maaherroille kirjeitä, joissa hän kannusti heitä nousemaan kapinaan Neroa vastaan. Huhtikuussa 68 armeija huusi keisariksi Lusitanian naapuriprovinssin Hispania Tarraconensiksen maaherran Servius Sulpicius Galban. Galba vaali vanhoja tasavaltalaisia perinteitä, eikä suostunut ottamaan nimitystä vastaan, ennen kuin senaatti hyväksyisi hänet.[12] Galba sai pian myös Othon tuen. Otho oli tuolloin ollut Lusitaniassa lähes yhdeksän vuotta. Poppaea oli kuollut, eikä Otholla ollut enää mitään hävittävää, jos Nero syrjäytettäisiin. Galba oli jo lähes 70-vuotias, eikä hänellä ollut perillisiä. Otho oli vain 37-vuotias, ja hänellä oli hyvät mahdollisuudet päästä Galban seuraajaksi. Galban tukijoihin kuului myös VI legioonan komentaja Titus Vinius.[13] Kesäkuussa senaatti julisti Neron valtion viholliseksi. Otho lähti Galban kanssaan Roomaan. Nero teki itsemurhan 9. kesäkuuta, ja Galbasta tuli keisari. Otho puolestaan toivoi pääsevänsä hänen seuraajakseen.[14]

Saavuttuaan Roomaan Galba osoittautui kuitenkin saidaksi ja ankaraksi. Kaikki Neron antamat lahjoitukset mitätöitiin, ja niistä vaadittiin yhdeksän kymmenesosaa takaisin. Myöskään armeijalle luvattuja suuria rahapalkkioita ei maksettu, mikä herätti sotilaiden keskuudessa tyytymättömyyttä Galbaa kohtaan. Senaattoreiden ja yläluokan jäsenten murhat jatkuivat, ja aateliston valtaa rajoitettiin, mistä aateliset eivät pitäneet.[15]

Othon tukijoihin kuului Titus Vinius, jonka tyttären Otho lupasi naida, jos tämä vain saisi Galban adoptoimaan Othon. Galba ei kuitenkaan ollut halukas nimittämään suosittua Othoa seuraajakseen. Galballa oli toinenkin selvä seuraajaehdokas, sukulaisensa Publius Dolabella. Yllättäen Galba päätti adoptoida Lucius Calpurnius Piso Frugi Licinianuksen. Piso oli vuoden 27 konsulin Marcus Licinius Crassus Frugin nuorin poika. Pisoa oli pitkään pidetty uhkana keisarien vallalle, ja Piso oli Neron aikana ollut maanpaossa. Hänellä ei kuitenkaan ollut poliittisia pyrkimyksiä, ja Galba valitsi hänet luultavasti vain saadakseen Pison sukulaisten tuen. Galba esitteli seuraajansa senaatille ja pretoriaaneille 10. tammikuuta. Galba sai pian kuulla tyytymättömien Ylä- ja Ala-Germanian legioonien huutaneen provinssin maaherran Aulus Vitelliuksen keisariksi. Vitelliuksella ei sinänsä ollut mitään Galbaa vastaan, mutta Otho ja hänen tuleva appensa Vinius olivat hänen vastustajiaan.[16]

Kun Galba ei toiminut Othon toiveiden mukaisesti, Otho alkoi juonitella häntä vastaan. Tuolloin Otho oli myös pahasti velkaantunut, ja vallankaappaus saattoi olla ainoa keino päästä velkojista.[14] Otho antoi libertus Onomastukselle, joka oli yksi hänen vapauttamista orjistaan, tehtäväksi värvätä Galballe vihamielisiä pretoriaaneja. Onomastus toi Othon luokse kaksi pretoriaania, Veturiuksen ja Proculuksen, jotka olivat valmiita liittymään salajuoneen. Otho lahjoi heidät ja antoi heille lisää rahaa, jolla heidän tuli lahjoa muita pretoriaanikaartin jäseniä. Pretoriaaneilla oli syytä vihata Galbaa. Hän oli tiukentanut kuria eikä ollut maksanut pretoriaaneille palkkiota, jonka hän heille oli luvannut vuonna 68. Lisäksi muutama muu pretoriaani otettiin mukaan salajuonen sisäpiiriin. Othon kannattajat yrittivät myös saada muita legioonalaisia ja auxilia-joukkojen jäseniä mukaan salajuoneen. Tammikuun alussa Galba erotti kaksi pretoriaanikaartin tribuunia, yhden kaupunkikohorttien tribuunin (cohortes urbanae) ja yhden kaupungin vartion tribuuneista (vigiles urbani). Erottamisilla saattoi olla jotakin tekemistä Othon salajuonen kanssa. Otho oli luvannut Lucius Antonius Nasolle, joka oli yksi erotetuista pretoriaaneista, että tämä saisi Legio XIV Geminan johdettavakseen, kunhan Otho vain pääsisi valtaan.[17]

Vallankaappaus

Roman Empire 69 fi
Rooman valtakunta vuonna 69. Eri väreillä merkitty Rooman provinssit ja valtataisteluun osallistuneiden keisariehdokkaiden tukialueet.

Astrologien ennustuksia noudattaen Otho valitsi 15. tammikuuta vuonna 69 päiväksi, jolloin hän aikoi iskeä. Aluksi salaliittolaiset olivat aikoneet julistaa Othon keisariksi 11. tammikuuta.[18] Otho seurasi Galban mukana uhraamaan Apollonin temppeliin Palatiumilla. Määrätyllä hetkellä Othon vapautettu Onomastus tuli Othon puheille ja antoi ennalta sovitun viestin "maanmittarit odottavat teitä kotonanne". Sitten Otho livahti temppelistä vastaanottamaan vaivaisten 23 pretoriaanin julistuksen keisariksi. Näiden kannattajien kanssa Otho lähti pretoriaanien leiriin. Pretoriaanien upseerit eivät puuttuneet tapahtumiin, ja Galban kannattajat, Vinius mukaan lukien, eivät tienneet, mitä oli tapahtumassa.[19]

Kun Galba sai kuulla tästä, hän kutsui koolle Pison, Viniuksen, Cornelius Lacon ja muita läheisiä avustajiaan. Kaupungissa oli joukkoja Germaniasta, joille Galba lähetti viestejä. Sotilaat eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita ja kannattivat etupäässä Vitelliusta. Galballe uskollisia joukkoja oli vähän. Keisarin palatsin ulkopuolelle ja Forumille kokoontui kuitenkin väkijoukko, joka tuki Galbaa vaatimalla Othon teloitusta. Galba neuvotteli avustajiensa kanssa. Vinius halusi puolustaa Palatiumia, jota vartioinut kohortti oli Galban puolella, sillä hänen mukaansa kapinalliset rauhoittuisivat ajan myötä. Näin oli tapahtunut aiemminkin. Vinius ei kuitenkaan saanut muiden kannatusta. Eräiden lähteiden mukaan Vinius olisi ollut osallinen Othon salajuoneen. Laco vähätteli kuitenkin kapinan laajuutta ja halusi, että Galba esiintyisi julkisesti kansan edessä. Galba ei myöskään halunnut esiintyä pelkurimaisesti. Myös Piso kannatti Lacon suunnitelmaa. Galba päätti lähettää Pison pretoriaanien puheille.[20]

Pison lähdettyä palatsista Othon kannattajat levittivät Forumilla huhua, jonka mukaan Otho olisi kuollut. Eräät henkilöt väittivät jopa nähneensä hänen kuolemansa. Kuultuaan tästä joukko senaattoreita ja ritareita ryntäsi palatsiin onnittelemaan Galbaa. Pian keisarillisen henkivartiostoon kuulunut Julius Atticus saapui palatsiin ja kertoi itse murhanneensa Othon. Hän esitteli jopa veristä miekkaa. Galba tivasi heti mieheltä, kuka oli käskenyt hänen murhata Othon.[20] Galba lähti kiittämään jumalia Capitoliumille. Kun Galba ja hänen kumppaninsa pääsivät Forumille, heidän kimppuunsa hyökkäsi joukko pretoriaaneja. Eräs Reinin legioonien pretoriaani surmasi Galban. Piso kuoli Vestan temppelin edessä, jonne hän oli paennut. Myös Vinius surmattiin.[19]

Galban, Pison ja Viniuksen päät hakattiin irti ja vietiin seipäiden nenässä pretoriaanien leiriin Othon nähtäväksi. Sitten väkijoukko ja muutama virkamies menivät onnittelemaan Othoa. Mukana oli muun muassa Marius Celsus, jonka Galba oli nimittänyt tulevaksi konsuliksi. Celsus oli Galban vankka kannattaja, ja sotilaat vaativat hänen teloittamistaan. Otho ei kuitenkaan suostunut siihen. Joukot valitsivat itse uudet pretoriaaniprefektit. Tehtäviin valittiin Plotius Firmus ja Licinius Proculus. Vespasianuksen vanhempi veli Flavius Sabinus valittiin samalla kaupunginprefektiksi. Sabinus oli toiminut samassa tehtävässä jo Neron aikana.[21]

Keisarina

Galban murhan jälkeen Otho meni illalla 15. tammikuuta senaatin puheille. Koska molemmat konsulit olivat kuolleet, kaupungin prefekti kutsui senaatin koolle. Otho piti senaatille puheen, jossa hän vakuutti, ettei ollut halunnut keisariksi, vaan että joukot olivat valinneet hänet tehtävään.[21] Senaatin oli pakko hyväksyä Othon keisarius.[14] Otholle myönnettiin arvonimi Imperator Caesar Augustus. Senaatti päätti myös, että Otho olisi ehdokkaana konsuliksi, saisi tribuunin oikeudet ja pontifex maximuksen viran. Kaikki nämä kolme olivat vielä ainakin teoriassa kansan päätettävissä, ja Othon oli odotettava virallisia kansankokouksien äänestyksiä. Otholla ei ilmeisesti ollut kiire. Konsuliviran hän otti vastaan 26. tammikuuta, tribuuninoikeudet 28. helmikuuta ja pontifex maximuksen viran vasta 9. maaliskuuta.[21]

Aluksi Othon suosio oli olematon, ja ainoastaan pretoriaanikaarti tuki häntä. Mutta jo seuraavana päivänä Otho saavutti poliittisen voiton. Hän kutsui luokseen Galban läheisen avustajan Marius Celsuksen. Celsus oli valmis sovintoon ja piti Capitoliumilla puheen, jossa hän painotti uskollisuuttaan Galbaa kohtaan ja sanoi olevansa valmis yhteistyöhön Othon kanssa. Otho puolestaan kohteli Celsusta kuin läheistä ystävää.[22]

Otho oli ensimmäinen keisari, joka oli saanut vallan väkivalloin. Häntä oli yleisesti pidetty Galban ilmeisenä seuraajana, mutta Galba oli kuitenkin epäsuosittu ja Otho yritti korostaa läheistä suhdettaan Neroon. Galban ehdokas pretoriaaniprefektiksi, Cornelius Laco, teloitettiin. Neron ja Poppeian patsaat korjattiin. Otho sai kansan suosion tekeytymällä Neron seuraajaksi, ja kansan kerrotaan kutsuneen uutta keisaria "Nero Othoksi". Neron viimeisten vuosien negatiiviset puolet Otho laittoi pretoriaaniprefekti Tigellinuksen syyksi. Tigellinus pääsi myös pian hengestään. Otho päätti myös mennä naimisiin Neron lesken Statilia Messallinan kanssa. Senaatin Otho sai puolelleen muun muassa nimittämällä useita konsuleja samana vuonna. Otho ja hänen veljensä Lucius ottivat vastaan konsulin virat 26. tammikuuta.[2]

Otho käytti hyväkseen Moesian legaatin Marcus Aponius Saturninuksen helmikuussa 69 sarmaateista saamaa voittoa. Otho palkitsi Aponiuksen lisäksi myös tämän legioonan komentajan Aurelius Fulviuksen. Pannonian maaherra Lucius Tampius Flavianus, vaikka olikin Vitelliuksen sukulainen, sai Galban entisen paikan arvaaliveljien pappina. Kaikkien provinssien maaherrat, Britanniaa ja kahta Germaniaa lukuun ottamatta, kannattivat aluksi Othoa. Germanian ja Britannian legioonat eivät suostuneet vannomaan valaa Otholle, ja Britannian maaherra Trebellius Maximus joutui jopa pakenemaan provinssistaan Vitelliuksen luokse.[23]

Lusitaniassa Otho oli saanut hallinnollisista tehtävistä paljon kokemusta, jota hän pystyi hyödyntämään keisarina ollessaan. Hänen aiempi huoleton elämäntyylinsä kuitenkin nakersi luottamusta, ja senaatin erimielisyydet pretoriaanikaartin kanssa vaikeuttivat Othon keisariutta.[24]

Vitellius

Aulus Vitellius (MRABASF Matritum) 01
Vitellius

Kaikki Rooman provinssit etelässä, idässä ja koillisessa kannattivat aluksi Othoa, mutta Gallian ja Germanian provinssit olivat jo tammikuussa 69 huutaneet Ala-Germanian maaherran Aulus Vitelliuksen keisariksi.[24] Othon vallankaappaus ei muuttanut Vitelliuksen suunnitelmia. Hänen kapinansa oli suunnattu yhtä paljon Galban lähipiirin jäseniä kuin tätä itseään vastaan. Vitellius ei kuitenkaan ottanut Augustuksen arvonimeä, vaan halusi senaatin hyväksynnän. Tämän saadakseen hänen täytyi kuitenkin saada Rooma valtaansa. Vitelliuksen joukot olivat jo luultavasti matkalla, ennen kuin tieto Othon vallankaappauksesta saavutti Vitelliuksen. Vitelliuksen kannattajat etenivät kahden armeijan voimin kohti Italiaa. Eteläisempää armeijaa johti Valens ja pohjoisempaa Caecina.[23] Otho ehdotti, että Vitellius luopuisi vallasta tai jakaisi sen hänen kanssaan, mutta Vitellius ei hyväksynyt tätä.[24]

Otho toimi heti, kun hän sai kuulla Vitelliuksen joukkojen olevan matkalla. Hän määräsi Balkanilla olleita joukkoja marssimaan Pohjois-Italiaan. Oli selvää, etteivät Vitelliuksen joukot pääsisi Alppien yli ennen kevään tuloa eli maalis-huhtikuuta. Pohjois-Italian ainoa heikko kohta oli Via Domitia, joka kulki meren rantaa myöten. Helmikuussa Via Domitiaa vartioimaan saapui joukkoja, joita johti Othon vallankaappaukseen osallistuneita upseereja. Korsikan maaherra Deimus Picarius julistautui yllättäen Vitelliuksen kannattajaksi, mutta hänet murhattiin pian. Myös Alpes Maritimaen maaherra Marius Maturus siirtyi Vitelliuksen kannattajaksi, ennen kuin Vitelliuksen armeija oli päässyt hänen avukseen. Othon joukot valtasivat Alpes Maritimaen. Othon joukot estivät näin Valensia lähettämästä nopeaa ratsuväkeään rantatietä pitkin Roomaa kohti. Otho ei kuitenkaan pystynyt ennakoimaan aikaista kevään tuloa. Maaliskuun alussa Caecina murtautui Alppisolien läpi 18 000 sotilaan voimin. Caecina eteni aina Cremonaan asti ilman suurempaa vastarintaa.[25]

Othon tilanne oli erittäin tukala sen jälkeen kun vihollisen armeija oli päässyt Italiaan ja Tonavan legioonat eivät olleet vielä päässeet perille. Kaikesta huolimatta Othon upseerit saavuttivat Caecinasta joukon voittoja. Annius Galluksen johtamat kolme pretoriaanikohorttia, Vestricius Spurinnan johtamat kaksi pretoriaanikohorttia ja Legio I Adiutrix löivät Caecinan takaisin Cremonaan. Otho lähti itse Roomasta 14. maaliskuuta mukanaan kaikki saatavilla olleet joukot. Mukaansa hän otti kaikki epäluotettavina pidetyt senaattorit, jotka jätettiin Mutinaan, jossa heitä voitiin pitää silmällä. Otholla oli ehkä noin 15 000 sotilasta. Caecinalla oli selvä ylivoima, ja huhtikuun alussa hän sai kuulla, että Valens oli myös raivannut tiensä Italiaan. Caecina päätti toimia, ennen kuin hänen kilpailijansa pääsisi paikalle. Caecina yritti saada Othon joukot väijytykseen Ad Castoresissa, noin 12 roomalaisen mailin päässä Cremonasta. Juoni kuitenkin kostautui, ja Caecina kärsi uuden tappion. Otho oli selvästi alakynnessä, kun Valensin joukot pääsivät Cremonaan. Paikalle alkoi kuitenkin saapua Pannoniasta tulleita joukkoja, mutta Moesian legioonat pääsisivät paikalle vasta kuukauden päästä.[26]

Cremonan ensimmäinen taistelu

Sotilaallisesta näkökulmasta Othon olisi ollut viisasta odottaa lisäjoukkoja. Keisari neuvotteli consiliuminsa kanssa 12. huhtikuuta Bedriacumissa. Neuvostoon kuuluivat ainakin Othon veli Titianus, pretoriaaniprefekti Proculus sekä Suetonius Paulinus ja Marius Celsus. Mukana olivat luultavasti myös paikalla olleiden legioonien komentajat. Othon puolelle oli 7. huhtikuuta saapunut suurin osa XIII legioonasta. Otholla oli yhteensä ehkä vajaat 30 000 sotilasta, vastustajilla puolestaan miltei 50 000. Vielä saapumatta olivat kuitenkin arvossa pidetty XIV legioona, Galban perustama VII legioona[27] ja Dalmatiasta matkalla ollut XI legioona. Ainakin pari legioonaa olisi päässyt paikalle 15. huhtikuuta mennessä. Suetonius Paulinus ehdotti, että Othon olisi paras odottaa lisäjoukkoja, koska Vitelliuksen kannattajille ei ollut tiedossa vahvistuksia Germaniasta ainakaan vähään aikaan. Paulinus ehdotti, että odotettaisiin ainakin 16. tai 17. päivään, ehkä jopa viikkoja, ennen taistelun aloittamista. Marius Celsus ja Annius Gallus vastustivat Paulinuksen ehdotusta. Vaikka lähteissä ei ole säilynyt tietoa siitä, miksi he ehdottivat välitöntä hyökkäystä, syyt voidaan kuitenkin rekonstruoida. Odottaminen olisi voinut vähentää joukkojen taisteluhalukkuutta, ja vihollisella oli vain kolme legioonaa: (XXI, I Italica ja V Macedonica). Otholla taas oli I Adiutrix, XIII Gemina ja osia XIV:stä ja lisäksi lähes legioonan verran pretoriaaneja. Suetoniuksen arvio joukkojen määrästä ei ehkä ollut kovin uskottava. Lisäksi tiedettiin, että Vitelliuksen joukot rakensivat parasta aikaa siltaa Cremonan eteläpuolelle. Siltaa pitkin vihollinen pääsisi kiertämään Othon joukot ja etenemään Roomaa kohti. Lisäksi Mutinassa olleisiin senaattoreihin ei voinut luottaa, jos Vitelliuksen joukot valtaisivat Rooman.[28]

Otho tiesi, että Vitelliuksen kannattajat voisivat jakaa armeijansa ja lähettää osan Roomaa vastaan. Othon oli pakko estää Vitelliuksen joukkoja pääsemästä etelään. Otho päätti taistella. 14. huhtikuuta käytyä taistelua kutsutaan Cremonan ensimmäiseksi taisteluksi tai Bedriacumin taisteluksi. Keisarilliset joukot marssivat 20 kilometriä taistelukentälle ja yllättivät vihollisen. Aluksi Othon joukot menestyivät, mutta pitkä marssi, vaikea taistelukenttä, vihollisten suuri määrä ja Vitelliuksen upseerien kokemus olivat lopulta liikaa Othon vähille joukoille. Otho hävisi taistelun, ja hänen joukkonsa väittivät, että heidät oli petetty. Othon upseereista Suetonius Paulinus ratsasti heti Vitelliuksen luokse anomaan armoa. Marius Celsus, Salvius Titianus ja eräät muut upseerit antautuivat seuraavana päivänä. Otho itse oli odottanut taistelun ratkaisua Brixellumissa, noin 20 kilometrin päässä taistelukentästä.[29]

Kuolema

Cremonan tappion jälkeen Otholla oli vielä mahdollisuus yrittää viivyttää Vitelliuksen joukkoja muutaman päivän ajan siinä toivossa, että Pannoniasta matkalla olleet legioonat ehtisivät paikalle. Legioonien tuki Otholle ei kuitenkaan ollut varma.[30] Otho teki itsemurhan 16. huhtikuuta ollessaan 36-vuotias.[24] Antiikin lähteiden mukaan Otho tutki illalla kahta miekkaa ja valitsi niistä toisen. Hän pani miekan tyynyn alle ja nukkui sikeästi yön yli. Aamulla Otho heittäytyi miekkaansa.[31]

On kerrottu, että riistämällä henkensä hän olisi yrittänyt estää sisällissodan,[32] jolloin hän olisi uhrautuvin Rooman keisareista.

»Elettyään miehistä häpeämättömimmin – hän kuoli uljaimmin. Otettuaan imperiumin valtaansa mitä rikollisimmin – hän jätti sen kunniakkaimmin.»
(Dio Cassius[33])

Otho ei voinut tietää, että hänen kuolemansa vapautti Rooman sisällissodan kauhuilta vain muutaman kuukauden ajaksi. Othon tekoa pidettiin kuitenkin urhollisena.[30]

»[Otho] ei elänyt kunniallisemmin kuin Nero, mutta kuoli jalommin.»
(Plutarkhos[34] )

Plutarkhos kertoo myös sotilaiden surreen Othoa suuresti.[34] Senaatti julisti Vitelliuksen keisariksi 19. huhtikuuta. Hän armahti osan Othon kannattajista ja saapui Roomaan kesäkuussa. Rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun Vespasianus julistettiin keisariksi 1. heinäkuuta Aleksandriassa.[35]

OthoDen
Keisari Otho roomalaisessa denaarissa.

Henkilönä

Suetonius kertoo, ettei Otho ruumiiltaan vastannut henkistä suuruuttaan. Hän oli nimittäin lyhytkasvuinen, heikkojalkainen ja vääräsäärinen. Lisäksi hän oli ulkonäkönsä suhteen hyvin turhamainen. Otho käytti peruukkia ja ajoi partansa päivittäin. Lisäksi hänen kerrotaan kostuttaneen kasvojaan kostealla leivänpalalla aamuisin uskoen estävänsä sillä parran kasvamisen.[36]

Antiikin lähteet

Päälähteet Othon elämästä ovat Tacituksen historia (1.50–2.49), Suetoniuksen ja Plutarkhoksen Othon elämäkerrat sekä Dio Cassiuksen historia (63.10–15). Aikakautta käsittelivät myös Cluvius Rufus, Fabius Rusticus ja Plinius vanhempi, mutta heidän teoksensa eivät ole säilyneet nykypäivään.[37]

Lähteet

Yleiset lähteet

  • Alan K. Bowman et al.: The Cambridge Ancient History Volume X, The Augustan Empire, 43 BC–AD 69. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0-521-30199-8. (englanniksi)
  • Cassius DioThe Roman history, osa VIII, kirjat 61–70. Loeb Classical Library, käännös Earnest Carey, 1961.
  • Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit, s. 106–108. Karisto oy, 2005. ISBN 951-23-4546-3.
  • Kenneth Wellesley, Barbara Levick: The Year of the Four Emperors. Routledge, 2000. ISBN 9780415232289. (englanniksi)
  • John Donahue: Otho De Imperatoribus Romanis – An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 12.3.2009. (englanniksi)

Viitteet

  1. a b c d e Suetonius, Otho 1
  2. a b c Bowman et al. s. 268
  3. a b c d e Donahue Otho
  4. a b Bowman et al. s. 217
  5. a b c d Rooman keisarit s. 106
  6. Donahue Otho note 4
  7. a b Bowman et al. s. 247, 250
  8. Suetonius 3
  9. a b Miriam T. Griffin: Nero: the end of a dynasty, s. 45–46. Routledge, 2000. ISBN 9780415214643.
  10. Plutarkhos, Galban elämäkerta, 19.5
  11. Rooman keisarit s. 100
  12. Rooman keisarit s. 101–102
  13. Bowman ym. s. 256–259
  14. a b c Rooman keisarit s. 107
  15. Rooman keisarit s. 103–104
  16. Bowman ym. s. 264–266
  17. Wellesley s. 20
  18. Wellesley s. 21
  19. a b Bowman et al. s. 267–268
  20. a b Wellesley s. 24–25
  21. a b c Wellesley s. 27
  22. Wellesley s. 56
  23. a b Bowman et al. s. 269
  24. a b c d Rooman keisarit s. 108
  25. Bowman et al. s. 270
  26. Bowman et al. s. 271–270
  27. Wellesley s. 84
  28. Wellesley s. 70–72
  29. Bowman et al. s. 271
  30. a b Bowman et al. s. 272
  31. Plutarkhos, Othon elämäkerta 17.1–3. Tacitus, Historia 2.49
  32. Dio LXIII s. 213
  33. Dio LXIII s. 219
  34. a b Plutarkhos, Othon elämäkerta 18.2
  35. Bowman et al. s. 272–275
  36. Suetonius, Otho 12
  37. Donahue Otho note #1

Kirjallisuutta

  • Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita. (Antikens historier, 1959). Suomentanut Maija Westerlund. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 2004. ISBN 951-0-18515-9.

Aiheesta muualla

Edeltäjä
Galba
Rooman keisari
 
Seuraaja
Vitellius
Edeltäjä:
Ser. Sulpicius Galba Imp. Caesar Augustus II ja Titus Vinius
Rooman konsuli
tammikuu – helmikuu 69
Seuraaja:
Imp. Caesar Vespasianus Augustus II ja T. Caesar Vespasianus
16. huhtikuuta

16. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 106. päivä (107. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 259 päivää.

28. huhtikuuta

28. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 118. päivä (119. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 247 päivää.

Cremonan ensimmäinen taistelu

Cremonan ensimmäinen taistelu (myös Bedriacumin taistelu) käytiin Othon ja Vitelliuksen joukkojen välillä. Se oli osa Rooman sisällissotia jotka alkoivat keisari Neron kuoleman jälkeen. Othon joukot hävisivät taistelun, jonka jälkeen Otho teki itsemurhan.

Gaius Ophonius Tigellinus

Gaius Ophonius Tigellinus (noin 15 - 69) oli roomalainen henkilö, joka toimi pretoriaanikaartin prefektinä Neron aikana.

Tigellinus oli alkujaan sisilialainen. Hän vietti nuoruutensa Caligulan siskojen Agrippinan ja Julia Livillan kodeissa. Tigellinuksella väitettiin olleen suhde kummankin naisen kanssa ja tästä syystä Caligula ajoi hänet maanpakoon. Claudius antoi hänen palata Roomaan. Tigellinus teki vaikutuksen Neroon hevosenkasvatustaidoillaan. Nero nimittikin hänet kaupungin vartioiden päälliköksi (praefectus vigilum). Vuonna 62 hänet nimitettiin Burruksen seuraajaksi pretoriaanikaartin prefektinä Faenius Rufuksen kanssa. Tigellinus osallistui Pison salajuonen paljastukseen ja tästä hyvästä hänelle myönnettiin triumfaattorin tunnukset. Tigellinus seurasi Neron mukana tämän Kreikanmatkallaan. Neron kuoleman jälkeen Galba erotti Tigellinuksen ja ainoastaan hänen ystävänsä Vinius pelasti hänet kuolemalta. Otho sai kuitenkin hänet tekemään itsemurhan.

Galba

Servius Sulpicius Galba Augustus (synt. Servius Sulpicius Galba, myöh. Lucius Livius Ocella Sulpicius Galba, yleisesti Galba) (24. joulukuuta 3 eaa. – 15. tammikuuta 69) oli Rooman keisari, joka hallitsi 8. kesäkuuta 68 – 15. tammikuuta 69. Hän oli niin kutsutun neljän keisarin vuoden ensimmäinen keisari.

Galba oli konsulina vuonna 33, hänet tunnettiin ankarista otteistaan. 30-luvun lopulla hän toimi Ylä-Germanian maaherrana, 40-luvulla African provinssin maaherrana. 50-luvulla hän vetäytyi julkisuudesta, mutta vaikuttaa odottaneen jotakin erikoista tapahtuvan päätellen siitä, että hänellä oli aina matkustaessaan miljoonan sestertiuksen arvosta kultaa mukanaan. Vuonna 61 hänestä tuli Hispania Tarraconensiksen maaherra. Hän oli Neroa vastaan suunnatun Julius Vindexin johtaman vallankumouksen alkaessa vuonna 69 Hispaniassa. Hänet pyydettiin keisariksi päivää ennen Neron kuolemaa.

Galba tuli keisariksi yli 70-vuotiaana. Roomaan saapumisen jälkeen Galba osoittautui kitsaaksi ja ankaraksi. Tacitus kertoo pretoriaanikaartin vaatineen rahalahjoitusta, joka Galban nimissä oli aiemmin annettu. Galban vastaus oli: "En osta joukkojani, vaan värvään ne." Hän mitätöi kaikki Neron antamat lahjoitukset ja vaati niistä yhdeksän kymmenesosaa takaisin. Ylimielisyys sotilaita kohtaan oli vakava virhe. Ylä- ja Ala-Germanian legioonat nousivat tammikuun alussa kapinaan häntä vastaan julistaen Aulus Vitelliuksen uudeksi keisariksi. Legioonat luopuivat hänestä ja pretoriaanikaarti surmasi hänet. Otho, joka oli suunnitellut vallankaappauksen, nostettiin keisariksi.

Helvidius Priscus

Helvidius Priscus (ensimmäinen vuosisata jaa.) oli roomalainen poliitikko ja stoalaiseen koulukuntaan kuulunut filosofi. Hän eli keisarien Nero, Galba, Otho, Vitellius ja Vespasianus aikana.

Kuten appensa Thrasea Paetus, hänet tunnettiin kiihkeänä tasavaltalaisuuden kannattajana. Vaikka Helvidius Priscus ärsytti usein hallitsijoita, hän toimi useissa korkeissa viroissa. Neron kaudella hän toimi kvestorina Akhaiassa sekä tribuunina (56 jaa.). Hän palautti rauhan ja järjestyksen Armeniassa ja sai provinssin asukkaiden luottamuksen. Hänen sympatiansa Brutusta ja Cassiusta kohtaan sai aikaan sen, että hänet tuomittiin vuonna 66 maanpakoon.

Galban kutsuttua Helvidius Priscuksen takaisiin Roomaan vuonna 68, hän nosti heti syytteen Eprius Marcellusta, Thrasea Paetuksen syyttäjää, vastaan. Hän kuitenkin luopui syytteestä, koska Marcelluksen tuomitseminen olisi vaikuttanut moneen senaattoreista. Preetorina toimiessaan hän vastusti senaatissa Vitelliusta; sekä Vespasianusta katsomalla, että julkisten varojen hallinnan tuli olla senaatilla. Hän ehdotti, että Vitelliuksen ja Flaviusten dynastian välisessä sisällissodassa vuonna 69 tuhoutunut Juppiterin temppeli rakennetteisiin uudestaan julkisin varoin. Hänen kerrotaan tervehtineen Vespasianusta tämän yksityisellä nimellä.

Lopulta Helvidius Priscus ajettiin maanpakoon toistamiseen, ja pian sen jälkeen hänet teloitettiin Vespasianuksen määräyksestä. Herennius Senecio kirjoitti Helvidiuksen lesken pyynnöstä hänen elämästään panegyyrin eli ylistyspuheen, jonka johdosta Domitianus määräsi Herenniuksen kuolemaan.

Lee Gaines

Otho Lee Gaines (21. huhtikuuta 1914 – 15. heinäkuuta 1987 Helsinki) oli yhdysvaltalainen jazz-laulaja, sanoittaja ja yksi Delta Rhythm Boys -yhtyeen perustajista.Gaines sanoitti muun muassa Duke Ellingtonin kappaleet Take the 'A' Train ja Just A-Sitting and A-Rockin.

Gaines syntyi Missourin osavaltiossa Buena Vistan kaupungissa ja alkoi laulaa bassoa jo koulussa. Hän perusti kvartetin Langstonin yliopistossa Oklahomassa 1933. Hän kiersi pitkään Etelä-Amerikassa ja palasi takaisin Yhdysvaltoihin vuonna 1937.Gaines sairastui syöpään viime vuosinaan ja muutti Suomeen, jossa hän asui noin vuoden ennen kuolemaansa. Hän kuoli vuonna 1987 73-vuotiaana Helsingissä ja hänet on haudattu Suomeen Helsingin Maunulan uurnalehtoon, kortteli 39, rivi 5, hautanumero 109.

Lucius Salvius Otho

Lucius Salvius Otho (ensimmäinen vuosisata jaa.) oli roomalainen poliitikko ja keisari Tiberiuksen läheinen ystävä. Hänen pojastaan Othosta tuli keisari vuonna 69, mutta tämä hallitsi vain neljän kuukauden ajan.

Lucius Salvius Otho oli etruskisukua. Historioitsija Suetoniuksen mukaan suku juonsi juurensa etruskien johtavista suvuista. Hänen isänsä, Marcus Salvius Otho, oli novus homo eli sukunsa ensimmäinen joka oli päässyt senaattiin. Hän oli edennyt urallaan aina preettoriksi asti. Suetoniuksen mukaan hänen äitinsä, olisi ollut alhaista syntyperää ja ehkä alkujaan jopa orja. Marcus eteni urallaan koska hän oli viettänyt nuoruutensa Livia Augustan talossa. Luciuksesta tuli merkittävä poliitikko ja keisari Tiberiuksen läheinen ystävä. Hän oli uransa aikana muun muassa konsulina vuonna 33 ja African provinssin maaherra. Claudius korotti hänet patriisien joukkoon ja senaatti myönsi hänelle patsaalla Palatiumilla. Luciuksen vaimo Albia Terentia oli myös luultavasti ylhäistä sukua.

Luciuksen oli kaksi poikaa, Marcus Salvius Otho (tuleva keisari) ja Lucius Salvius Otho. Marcus syntyi Ferentiumissa 28. huhtikuuta vuonna 32. Lucius eteni urallaan aina konsuliksi (vuonna 52) ja Asian prokonsuliksi. Luciuksella oli myös tytär, joka oli jossain vaiheessa kihloissa Germanicuksen pojan Drusuksen kanssa.

Neljän keisarin vuosi

Neljän keisarin vuosi on nimitys, jota käytetään vuodesta 69, jolloin Rooman valtakuntaa hallitsi neljä keisaria peräjälkeen. Nämä olivat Galba, Otho, Vitellius ja Vespasianus.Keisari Neron kuoleman jälkeen vuonna 68 Roomassa syttyi sisällissota, jossa kolme roomalaista nousi valtaan ja kukistui lyhyen hallituskauden jälkeen, kunnes Titus Flavius Vespasianus vakiintui valtakunnan keisariksi.

Poppaea Sabina

Poppaea Sabina (kuoli 65) oli Rooman keisarin Neron toinen vaimo. Hänen isänsä oli Titus Ollius. Hän sai nimensä äitinsä isän, vuoden 9 jaa. konsulin, Poppeaus Sabinuksen mukaan.Poppaea Sabina oli naimisissa kolmesti. Hänen ensimmäinen miehensä oli pretoriaanikaartin prefekti Rufrius Crispus. Crispus ja Poppaea saivat yhden pojan, jonka Nero myöhemmin antoi tappaa. Poppaean seuraava mies oli tuleva keisari Otho, joka oli keisari Neron läheisiä ystäviä. Nero halusi kuitenkin Poppaean rakastajattarekseen ja lähetti Othon Lusitaniaan maaherraksi vuonna 58. Poppaean kerrotaan yllyttäneen Neroa tappamaan äitinsä Agrippinan ja eroamaan vaimostaan Octaviasta. Tämän jälkeen Nero meni naimisiin Poppaean kanssa ja tämä sai arvonimen augusta. Hän synnytti Nerolle tyttären nimeltä Claudia Augusta, joka kuitenkin kuoli neljän kuukauden ikäisenä. Historioitsija Suetoniuksen mukaan Poppaean ollessa seuraavan kerran raskaana riidan päätteeksi raivostunut Nero potkaisi häntä vatsaan aikaansaaden Poppaean kuoleman.

Claudio Monteverdi sävelsi vuonna 1642 Giovanni Francesco Busenellon Tacituksen kuvaukseen pohjautuvaan librettoon oopperan L'incoronazione di Poppea (suom. Poppean kruunaus), jonka pääosassa Poppaea on.

Pretoriaaniprefekti

Pretoriaaniprefekti (lat. praefectus praetorio) oli Rooman valtakunnassa pretoriaanikaartin eli keisarin henkivartioston komentaja. Ajan myötä pretoriaaniprefektien virka muuttui valtakunnan tärkeimmäksi siviiliviraksi.

Augustus perusti viran vuonna 2 eaa. Pretoriaaniprefektien määrä vaihteli siten, että Augustuksen aikana heitä oli samaan aikaan kaksi, myöhemmin heitä saattoi olla kolme tai vain yksi. Pretoriaaniprefekti oli Egyptin prefektin ohella korkein ja arvostetuin virka, johon Rooman ritarisäätyyn kuulunut henkilö saattoi päästä. Yksi pretoriaaniprefekteistä kuului keisarin neuvostoon (consilium) ja saattoi päästä senaatin jäseneksi.

Aluksi virka oli vain sotilaallinen, mutta pian prefekti sai myös siviilitehtäviä. Pretoriaaniprefektistä tuli korkein oikeusaste ennen itse keisaria. Virka vaatikin juridista osaamista, ja osa ajan tunnetuimmista alan asiantuntijoista palveli tässä tehtävässä. Konstantinus Suuren aikana pretoriaaniprefektin virka menetti kokonaan sotilaalliset tehtävänsä ja pretoriaaniprefektistä tulikin valtakunnan korkein siviilivirka. Diocletianuksen tetrarkian aikana pretoriaaniprefektejä oli neljä, yksi kutakin keisaria kohti.

Säkinheimo-Reppulit

Säkinheimo-Reppulit (Sackville-Bagginses) on hobittisuku J.R.R. Tolkienin fantasiaromaanissa Taru sormusten herrasta.

Säkinheimo-Reppulit ovat sukua Bilbo Reppulille. Otho Säkinheimo-Reppulin isä Longo oli Bilbon setä, joten Otho on Bilbon serkku. Myös Othon vaimo Lobelia o.s. Piukkapaula on Bilbon pikkuserkku, joten Säkinheimo-Reppuleiden sukulaisuus Bilboa kohtaan on kaksinkertainen. Säkinheimo-Reppuleilla on yksi poika, Lotho.

Säkinheimo-Reppuleiden nimi on Longo Reppulin ja hänen vaimonsa Camelia Säkinheimon sukunimien yhdistelmä, jonka jo Longo otti käyttöön ja jota myös Otho perheineen käytti.

Säkinheimo-Reppulit asuvat muiden hobittien tapaan Konnussa, Eteläneljännyksessä, Säkinheimon kylässä. He ovat varakkaita maanomistajia (he myyvät piippukessua mm. Sarumanille), mutta ovat silti kateellisia Bilbolle, koska huhujen mukaan Bilbon hobittikolon, Repunpään, uumenissa piilee kultaa ja timantteja. Lisäksi Säkinheimo-Reppulit halajavat mukavaa Repunpäätä omakseen. Säkinheimo-Reppuleiden ja Bilbon välinen riita juontaa juurensa Frodoon, koska ennen kuin Bilbo otti orvon Frodon huostaansa, Otho oli lapsettoman serkkunsa perillinen. Kun Bilbo sitten nimitti Frodon perijäkseen, Säkinheimo-Reppulit raivostuivat ja katkaisivat suhteensa Bilboon sekä erityisesti Frodoon. Kuitenkin jo ennen Frodon syntymää, Bilbon lähdettyä Gandalfin ja kääpiöiden kanssa suurelle matkalleen, Säkinheimo-Reppulit ryntäsivät Repunpäähän luullessaan Bilbon kuolleen. Katkera oli heidän pettymyksensä, kun Bilbo palasikin takaisin täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Tarussa Sormusten herrasta Säkinheimo-Reppulit saapuvat Bilbon syntymäpäiväjuhliin, mutta poistuvat sieltä raivoissaan Bilbon katoamistempun jälkeen. He palaavat kuitenkin seuraavana päivänä hakemaan saataviaan, kun kuulevat Frodon järjestäneen Bilbon omaisuudenjaon. Lobelialle Bilbo on jättänyt hopealusikoita, koska arveli Lobelian ryövänneen useita lusikoita viime matkansa aikana. Närkästyneet Säkinheimo-Reppulit vaativat nähdä testamentin ja kun siinä ei ole Säkinheimo-Reppuleille mitään, Otho huudahtaa: "Kuudenkymmenenvuoden odotuksen jälkeen lusikoita! Naurettavaa!" Säkinheimo-Reppulien odotus kuitenkin palkitaan, kun Frodo joutuukin lähtemään matkalleen kohti Rivendelliä ja myy Repunpään Säkinheimoille. Otho on jo kuollut, mutta satavuotias Lobelia Lotho-poikansa kanssa saapuu seitsemänkymmenenseitsemän vuoden odotuksen jälkeen ottamaan omansa.

Trilogian toisessa osassa Säkinheimo-Reppuleita ei mainita, mutta kolmannen osan lopussa heillä on melko merkittävä osa. Lothosta on tullut Konnun tyranni ja kaiken huipuksi hän on liittoutunut Puuparran joukoille hävinneen Sarumanin kanssa. Kun Frodo kumppaneineen palaa Kontuun, asiat ovat huonolla tolalla. Ihmisroistot pitävät järjestystä, Konnun kaunis luonto on pilattu teollisuudella, monet kontulaiset on pidätetty, jopa vanha Lobelia, ja itse Lotho on murhattu. Saruman asuu nyt Repunpäässä, mutta Virranvarren taistelun jälkeen hänet murhaa yksi omista, Gríma Kärmekieli, jonka hobittisoturit ampuvat jousilla. Roistot ajetaan matkoihinsa, ja Lobelia vapautetaan muiden vankien kanssa vankilasta. Kuullessaan Lothon kuolemasta, Lobelia ei kuitenkaan halua enää palata Repunpäähän ja luovuttaa sen takaisin Frodolle. Lobelia palaa sukulaistensa Piukkapaulojen luo, missä hän kuolee runsaasti yli satavuotiaana, jättäen omaisuutensa Frodolle ja päättäen yli sata vuotta kestäneen sukuriidan.

Taistelu keisarivallasta

Taistelu keisarivallasta (lat. Historiae, ”Historiankirjat”) on Publius Cornelius Tacituksen teos, joka kuvaa Rooman historiaa Rooman keisari Neron kuolemasta vuodesta 69 vuoteen 96. Vain neljä ensimmäistä ja osa viidennestä kirjasta ovat säilyneet. Kirjat kuvaavat aikaa jolloin keisarit Galba, Otho ja Vitellius hallitsivat Roomaa ja Vespasianuksen valtakausi alkoi. Tacituksen Keisarillisen Rooman historia (Annales) kuvaa seurannutta ajanjaksoa.

Thomas Stamford Raffles

Sir Thomas Stamford Bingley Raffles (6. heinäkuuta 1781 Port Morant, Jamaika – 5. heinäkuuta 1826 Lontoo) oli vaikutusvaltainen englantilainen brittiläisen imperiumin virkamies, Singaporen perustaja ja lintutieteilijä.

Titianus

Lucius Salvius Otho Titianus oli Rooman keisarin Marcus Salvius Othon vanhempi veli. Titianus meni naimisiin Cocceian kanssa, joka oli noin 30 vuotta myöhemmin Roomaa hallinneen Marcus Cocceius Nervan sisko. Titianus sai Cocceian kanssa yhden lapsen, Lucius Salvius Otho Cocceianuksen.

Usurpaattori

Usurpaattori (lat. usurpare, ottaa haltuunsa, käyttää) tarkoittaa vallananastajaa. Erityisesti sillä tarkoitetaan Rooman keisarien vallantavoitelussa epäonnistuneita henkilöitä. Usurpaatioksi nimitetään yleisestikin julkisen vallan anastamista.Roomalaisessa oikeudessa usurpaatiolla tarkoitettiin alun perin esineen hallinnan menetystä.Vallananastusyritykset olivat varsin yleisiä Rooman valtakunnassa keisariajalla. Koska keisarius ei ollut perinnöllinen ja Augustus oli virallisesti väittänyt säilyttävänsä tasavallan sen tuhotessaan, oli vallantavoittelu helppo perustella ennakkotapauksilla. Rooman 200-luvun kriisi johti jatkuvaan poliittiseen epävakauteen ja lukemattomiin vastakeisareihin, joiden menestys oli vaihtelevaa. Kaikkia ei varmasti nykyisin tunneta edes nimeltä. Ehkä kuuluisimmat epäonnistuneet usurpaattorit olivat Gallian keisarikunnan keisarit, joiden nujertaminen ei silloiselta heikolta keskushallinnolta pitkään aikaan onnistunut.

Usurpaattori oli usurpaattori vain kunnes pääsi keisarin purppuraan. Tämän jälkeen hänestä tuli laillinen hallitus, ja häntä vastustaneet muuttuivat vallananastajaksi. Tämän vuoksi usurpaattoriksi määritteleminen on epämääräistä. Keisareiksi nousseita usurpaattoreita olivat muun muassa Otho, Vitellius ja Vespasianus.

Vitellius

Aulus Vitellius Germanicus Augustus (synt. Aulus Vitellius, yleisesti Vitellius) (24. syyskuuta 15 – 20. joulukuuta 69) oli Rooman keisari joka hallitsi 2. tammikuuta 69 – 20. joulukuuta 69. Vitellius oli niin kutsutun neljän keisarin vuoden kolmas keisari.

Vitellius oli vuoden 48 konsuli. Hän oli Caligulan, Claudiuksen ja Neron ystävä. Galba lähetti hänet Germaniaan, jossa hän sai legioonat huutamaan itsensä keisariksi. Lisäksi Galban veropolitiikasta kärsineet siviilit asettuivat Vitelliuksen taakse, taloudellisten lahjoitusten houkuttelemina. Othon vallankaappauksesta Vitelliuksen joukot saivat moraalisen edun, julkinen mielipide ei hyväksynyt Othon järjestämää keisari Galban murhaa. Lisäksi historioitsija Dio Cassius kertoo Othon olleen isänmaan viholliseksi julistetun Neron läheinen rikoskumppani. Kenneth Wellesley kuvaa roomalaisten pelänneen "vanhan Aatamin ilmestyvän jälleen, jolloin Roomassa mellastaisi taas kallis ja vastuuton playboy".Vitelliuksen joukot voittivat senhetkisen keisarin Othon joukot Cremonassa ja Otho tappoi itsensä. Senaatti sai tiedon keisarin kuolemasta 18.4.69 ja seuraavana päivänä se myönsi keisariuden Vitelliukselle, joka otti arvonimet vastaan saavuttuaan kesäkuussa Roomaan. Hallintopaikastaan Colonia Agrippinasta (Köln) hän oli lähtenyt maaliskuussa, mutta oli matkustanut rauhallisesti keisarilliseen tyyliin.Vitellius korvasi Roomassa epäluotettavan pretoriaanikaartin omilla joukoillaan ja teloitutti osan kaartista. Hänen hallintoaan on kuvattu joissain lähteissä puhtaaksi irstailuksi, todellisuudessa hän lienee ainakin yrittänyt hallita tosissaan. Vitellius ei vain saanut mahdollisuutta vakauttaa oloja, sillä kapinamieliala kyti. Juudeassa juutalaisten kapinaa kukistamassa ollut Vespasianus huudettiin keisariksi heinäkuussa. Roomassa hänen puolestaan toimi veli Flavius Sabinus, joka toimi kaupunginprefektinä eli hän vastasi lain ja järjestyksen ylläpitämisestä.

Ratkaiseva taistelu Vespasianuksen ja Vitelliuksen joukkojen välillä käytiin Cremonassa. Samalla paikalla Vitelliuksen joukot olivat aiemmin kukistaneet Othon, nyt Vitelliuksen joukot hävisivät. Roomassa Vitellius yritti vielä värvätä lisäjoukkoja, ilmeisesti hänellä vielä oli suosiota sillä Tacitus kertoo mm. ritarien (equites) tarjonneen palveluksiaan ja varojaan. Vespasianuksen tukijat puolestaan kehottivat Vitelliusta luopumaan vallasta ja vetäytymään Campaniaan. Vitellius suostui ja hän ilmoitti erostaan foorumilla (Forum Romanum). Väkijoukko ei ymmärtänyt moista eikä päästänyt Vitelliusta muualle kuin Palatiumille ja takaisin palatsiin. Kukaan keisari ei ollut siirtynyt eläkkeelle.

Ensimmäistä kertaa lähes sataan vuoteen Roomassa taisteltiin. Ilmeisesti tahallaan sytytetty tulipalo tuhosi Capitolium-kukkulalla pääjumala Juppiterin (Iuppiter Optimus Maximus) temppelin. Vespasianuksen joukot tunkeutuivat kaupunkiin, jossa kaupunkilaiset osallistuivat "näytökseen" hurraamalla ja osoitellen piiloutuneita sotilaita vastapuolelle.Lopulta Antonius Primuksen johtamat Vespasianuksen joukot kukistivat vastarinnan. Vitellius löydettiin ja raahattiin Forumille, siellä häntä ivattiin ja heiteltiin ulosteilla. Pilkan keskeltä hän sanoi viimeisiksi sanoikseen: "Ja kuitenkin: olin teidän keisarinne." Vitellius kuoli 57-vuotiaana 20. joulukuuta 69 ja hänen ruumiinsa heitettiin Tiberjokeen. Vespasianuksen poika tuli esittäytymään senaatille ja häntä tervehdittiin caesarina. Hän hallitsi nimellisesti isänsä tuloon saakka 25. joulukuuta 69.

Muilla kielillä

This page is based on a Wikipedia article written by authors (here).
Text is available under the CC BY-SA 3.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.