Muinaiskreikka

Muinaiskreikka on indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvan kreikan kielen historiallinen kehitysvaihe. Laajimmassa merkityksessään muinaiskreikka voi tarkoittaa kaikkia nykykreikkaa edeltäneitä vaiheita, mutta useimmiten sillä viitataan erityisesti antiikin aikana käytettyyn kreikkaan. Tuolloin kreikkalainen kielialue oli huomattavasti nykyistä laajempi ja kreikka oli pitkään koko itäisen Välimeren lingua franca.

Kreikan kielellä on ollut monia kehitysvaiheita ja selvien rajojen vetäminen on jossain määrin mielivaltaista. Yleisesti nyky- ja muinaiskreikka erotetaan toisistaan, koska ajan kuluessa tapahtuneet muutokset ovat olleet merkittäviä. Muinais- ja nykykreikan välistä eroa voitaisiin verrata latinan ja sen suorimman seuraajan, italian, väliseen eroon.

Varhaisimmat säilyneet kreikankieliset tekstit on kirjoitettu noin 1400-luvulla eaa. Kiinaa lukuun ottamatta minkään muun yhä elävän kielen historia ei ole dokumentoitu yhtä pitkältä ajanjaksolta. Muutenkin kreikan kielen merkitys länsimaiselle kulttuurille on ollut valtava. Antiikin Kreikan kulttuuri vaikutti ratkaisevasti länsimaiseen kulttuuriin ja kreikan kielellä on kirjoitettu lukuisia maailmanhistorian merkittävimpiin kuuluvia teoksia. Lainasanojen muodossa muinaiskreikka on edelleen vahvasti läsnä kaikissa eurooppalaisissa nykykielissä.

Kreikan kielen historia
Kehitysvaiheet
Alkukreikka
(n. 2000 eaa.)
Mykeneläinen kreikka
(n. 1600–1100 eaa.)
Muinaiskreikka
Homeerinen kreikka
Klassinen kreikka (n. 800–300 eaa.)
Koinee-kreikka (n. 300 eaa.–330)
Bysantin kreikka
(n. 330–1453)
Katso myös

Kreikkalaisen kirjaimiston historia

Kreikan kielen kehitysvaiheet

Alkukreikka

Pääartikkeli: Alkukreikka

Selkeää syntyajankohtaa kreikan kielelle ei ole mahdollista määrittää. Kuten kaikki muutkin indoeurooppalaiset kielet, kreikka on kehittynyt indoeurooppalaisesta kantakielestä, joka jakautui eri kieliryhmiin mahdollisesti kolmannella vuosituhannella eaa. Kreikka muodostaa indoeurooppalaisen kielikunnan sisällä oman erillishaaransa, eikä sillä ole muita lähisukulaisia kuin korkeintaan muinainen makedonia, sikäli kuin sitä ei lasketa kreikan murteeksi. Maantieteellisesti katsoen kreikan kielen ydinalueet vakiintuivat noin vuoden 2000 eaa. tienoilla, kun ensimmäiset kreikkalaiset heimot saapuivat nykyisen Kreikan alueelle. Näistä varhaisvaiheista ei ole olemassa minkäänlaista kirjallista lähdeaineistoa, vaan kaikki tiedot perustuvat myöhempiin johtopäätöksiin.

Mykeneläinen kreikka

Pääartikkeli: Mykeneläinen kreikka

Varhaisimmat kreikankieliset dokumentit ovat peräisin mykeneläisestä kulttuurista 1400-luvulte eaa. Ne on kirjoitettu kulttuurin käyttämällä lineaari-B-kirjoituksella. Kirjoituksen käyttö oli tuohon aikaan vielä hyvin rajoittunutta, joten kreikan tätäkään kehitysvaihetta ei tunneta yhtä hyvin kuin myöhempiä. Monet säilyneet tekstit ovat erittäin lyhyitä, ja suurin osa pidemmistäkin on lähinnä luetteloita palatsin varastoissa olleista tavaroista tai muita samantapaisia tekstejä, jotka eivät ole kielen rakenteen analyysin kannalta kovin antoisia. Mykeneläisen kulttuurin tuhouduttua 1100-luvulla eaa. lineaari-B-kirjoitus painui unohduksiin ja lähteet katoavat jälleen pitkäksi aikaa.

Muinaiskreikka

Codex laudianus
Codex Laudianus, käsikirjoitus 600-luvulta. Ote Raamatun Apostolien teoista. Vasemman puoleinen palsta on latinaksi, oikeanpuoleinen kreikaksi.

Kirjallisia lähteitä on taas käytettävissä sen jälkeen kun kreikkalaiset noin vuoden 800 eaa. paikkeilla kehittivät kreikkalaisen kirjaimiston muokkaamalla foinikialaisen kirjaimiston paremmin kreikan kieleen sopivaksi muun muassa luomalla vokaalit. Kreikkaa on todennäköisesti kirjoitettu aluksi seemiläisten kielten tapaan oikealta vasemmalle, mutta hyvin varhain kirjoitussuunta on kääntynyt.[1] Kirjoitussuunnan kääntymisen seurauksena myös useat kirjaimet kääntyivät.[2]

Kreikkalaisen kirjaimiston käyttöönotosta alkaa se kehitysvaihe, johon useimmiten viitataan termillä ”muinaiskreikka”. Muinaiskreikka voidaan vielä tarkemmin jaotella kahteen pääryhmään: klassisen kauden kreikkaan lukuisine murteineen sekä hellenistisen kauden yleiskreikkaan eli koinee-kreikkaan.

Klassinen kreikka

Pääartikkeli: Klassinen kreikka

Klassisella kaudella kreikka ei ollut yhtenäinen kieli, vaan se jakaantui useaan eri murteeseen, kun jokaisella kaupunkivaltiolla oli käytännössä oma murteensa. Murteiden keskinäinen ymmärrettävyys oli joskus heikkoa, mutta sivistyneistö pystyi kuitenkin useimmiten kommunikoimaan keskenään. Murteiden pääryhmiin kuuluivat Arkadiassa ja Kyproksella puhuttu arkado-kyproslainen murre, Etelä- ja Länsi-Kreikassa puhuttu doorilainen murre (johon lasketaan usein myös niin sanotut luoteismurteet), Boiotiassa, Thessaliassa, Lesboksen saarella ja Vähän-Aasian rannikon pohjoisosissa puhuttu aiolialainen murre sekä Euboialla ja Vähän-Aasian rannikon keskiosissa puhuttu joonialainen murre, josta Ateenassa ja muualla Attikassa puhuttu Attikan murre on kehittynyt.

Yhtenäistä kirjakieltä ei vielä ollut, vaan murteita käytettiin myös kirjallisuudessa. Esimerkiksi kuorolyriikka oli yleensä kirjoitettu doorilaisella murteella. Homeroksen eepokset on kirjoitettu taiteellisella sekakielellä, niin kutsutulla homeerisella kreikalla, jossa yhdistyy monen eri murteen ja aikakauden vaikutus ja jota kukaan ei puhunut sellaisenaan. Arvostetuimpaan asemaan nousi attikalainen murre, jota pidetään kreikan kaikkein ”klassisimpana” muotona ja jolla suurin osa kaikkein kuuluisimmasta antiikin kreikkalaisesta kirjallisuudesta on kirjoitettu. Se on myös juuri se kreikan muoto, jota myöhempinä aikoina on opetettu kouluissa klassisena kielenä.

Koinee

Pääartikkeli: Koinee

Hellenistisellä kaudella, itsenäisten kaupunkivaltioiden menetettyä merkityksensä ja koko itäisen Välimeren kasvaessa yhdeksi yhtenäiseksi kulttuuripiiriksi, vanhat murre-erot alkoivat tasoittua. Syntyi uusi yleiskieli, jota kutsuttiin nimellä ”koinee” (he koinē dialektos, yhteinen murre). Sitä voidaan luonnehtia yksinkertaistetuksi versioksi attikalaisesta murteesta, ja se on pääosin ymmärrettävää nykykreikkalaisillekin. Koinee säilytti asemansa itäisen Välimeren valtakielenä myös Rooman valtakunnan aikana ja siitä tuli Uuden testamentin kieli ja kirkon yleiskieli. Kaunokirjallisuudessa kuitenkin pyrittiin välttämään uutta puhekieltä ja pidettiin pitkälti kiinni attikalaisesta murteesta (tätä tyyli-ihannetta kutsutaan attikismiksi.). Näin sai alkunsa kreikan kielelle aivan viime aikoihin asti leimaa-antava diglossia eli kahden toisistaan selvästi poikkeavan kielimuodon (kirjoitetun ja puhutun kielen) rinnakkaisuus. Koine-aikana elävä, puhuttu kieli koki suuria muutoksia ja muistutti jo roomalaisella kaudella äännemaailmaltaan enemmän nykypäivän kreikkaa kuin klassista kieltä.

Bysantin kreikka

Pääartikkeli: Bysantin kreikka

Keskiajan Bysantin valtakunnassa antiikin ajan jälkeen käytettyä kreikkaa, niin sanottua keskikreikkaa, ei aina enää lasketa kuuluvaksi muinaiskreikkaan. Viimeiset merkittävät muinaiskreikaksi kirjoitetut teokset (esimerkiksi Prokopioksen historiateos) syntyivät 500-luvulla, minkä jälkeen valtakunnan ulkoinen ahdinko ja taloudellinen lama johtivat korkeakirjallisen tuotannon lakkaamiseen pitkäksi aikaa. Bysantin eli kreikankielisen Itä-Rooman ja latinalaisen Länsi-Rooman ajauduttua erilleen kreikasta tuli ajan kuluessa valtakunnan itäosan ainoa virallinen kieli, mutta kielen yleistä merkitystä heikensi se, että lännessä kreikan osaaminen hiipui. Bysanttilaiselle kreikalle on tunnusomaista, että kirjoitettu ja puhuttu kieli etääntyivät yhä kauemmas toisistaan. Kirjoitettu kieli pyrittiin pitämään ”puhtaana” muinaiskreikkana, mutta puhuttu kieli oli sekä ääntämykseltään että kieliopiltaan yhä lähempänä nykykreikkaa.

Kohti nykykreikkaa

Pääartikkeli: Nykykreikka

Turkkilaisten osmanien vallattua Konstantinopolin vuonna 1453 Bysantin valtakunta lakkasi olemasta ja samoin lakkasi kreikan opettaminen kouluissa. Tämä johti kirjakielen käytön tyrehtymiseen vuosisadoiksi, mikä oli omiaan entisestään höllentämään puhutun kielen suhdetta kirjoitettuun kieleen eli käytännössä muinaiskreikkaan. Näin syntyi vähitellen Kreikassa nykyään puhuttu dimotikí. Toisaalta lännessä muinaiskreikka koki eräänlaisen renessanssin, mikä johtui osaltaan siitä, että bysanttilaisen ja italialaisen älymystön kesken oli 1300-luvulta lähtien alkanut olla yhteyksiä, ja useat kreikkalaiset oppineet opettivat kieltään renessanssi-Italian opin keskuksissa. Osmanivalloitusten yhteydessä suuri määrä bysanttilaisia oli myös paennut turkkilaisia länteen. Kreikantaidot alkoivat taas yleistyä ja kirjapainotaidon keksimisen jälkeen varhaisimmat kreikkalaiset kirjat painettiinkin nimenomaan Länsi-Euroopassa. Myös Suomen yliopistopiireissä kreikka saavutti huomattavan aseman ja pelkästään vuosina 1648–1786 Turun akatemiassa kirjoitettiin lähes 400 tekstiä muinaiskreikaksi.

Nykykreikan kirjakieltä muodostettaessa eräänä vaihtoehtona oli muinaiskreikasta ammentava ja pitkään virallisessakin käytössä ollut katharévousa. Nykyisin kirjakielenä toimii kuitenkin lähes pelkästään dimotikí, vaikka myös katharévousaa käytetään edelleen jonkin verran.

Kielioppi

Alla on esitetty joitakin yleisiä piirteitä, jotka ovat tunnusomaisia muinaiskreikalle, siis sekä klassiselle kreikalle, koinee-kreikalle että Bysantin ajan (kirjoitetulle) kreikalle. Eri kehitysvaiheiden tarkempia erikoispiirteitä käsitellään niitä koskevissa erillisissä artikkeleissa.

Ääntämys ja oikeinkirjoitus

Kreikan oikeinkirjoitus oli alkujaan varsin foneeminen, eli karkeasti ottaen kirjainmerkit vastasivat merkityksellisiä äänneyksiköitä, toisin sanoen sanat kirjoitettiin samalla tavalla kuin ne äännettiin. Oikeinkirjoituksen kerran vakiinnuttua sitä ei kuitenkaan enää sopeutettu yhtä innokkaasti ääntämyksen myöhempiin muutoksiin; lopulta Ateenan kaupunkivaltiossa otettiin vuoden 403 eaa. aakkosuudistuksessa virallisesti käyttöön se 24 kirjaimen aakkosto (kreikkalainen kirjaimisto), joka levisi koko kreikkalaisen maailman käyttöön ja jolla kreikkaa kirjoitetaan nykyäänkin.

Muinaiskreikan ääntämyksestä ja sen muutoksista voidaan saada tietoa muun muassa tutkimalla sitä, millaiset kirjoitusvirheet yleistyvät milloinkin ja millaisen muodon kreikkalaiset lainasanat ovat saaneet muissa kielissä. Arvokkaita tietoja saadaan myös antiikin kreikkalaisten kielentutkijoiden (grammaatikkojen) omista asiaa koskevista maininnoista.

Suomalaisen kannalta ehkä erikoisin piirre muinaiskreikan alkuperäisessä ääntämyksessä liittyy sanapainoon. Toisin kuin esimerkiksi suomessa, painollista tavua ei erotettu muista tavuista pääasiallisesti suuremmalla äänenvoimakkuudella vaan eri äänenkorkeudella. Kreikassa oli siis musiikillinen aksentti, ja puhe luultavasti kuulosti jossain määrin laulavalta, hieman kuten nykyään esimerkiksi riikinruotsi tai kiina.

Äänenkorkeutta kuvaamaan kreikkalaisiin aakkosiin lisättiin hellenistisellä kaudella seuraavat aksenttimerkit:

  • akuutti ( ´ ): korkea äänenkorkeus
  • gravis ( ` ): matala äänenkorkeus
  • sirkumfleksi ( tai ^ ): laskeva äänenkorkeus (sirkumfleksi ^ muodostuu merkkien ´ ` yhdistelmästä, koska vokaali alkaa korkealla sävelellä ´ ja päättyy matalaan `) — esiintyy vain pitkissä vokaaleissa ja diftongeissa.

Samalla kehittyivät myös muut niin kutsutun polytonisen ortografian mukaiset merkit. Polytonia vaikutti sanan merkitykseen. Esimerkiksi pan sirkumfleksillä tarkoittaa ”kaikki”, kun taas sama sana akuutilla on jumala Panin nimi. Musiikillisen aksentin arvellaan kuitenkin jo hellenistisellä kaudella väistyneen äänenvoimakkuuteen perustuvan aksentin tieltä. Itse asiassa juuri se, että tuolloin aksentin merkitsemistä alettiin pitää tarpeellisena, voidaan nähdä merkkinä siitä, että ”oikea” aksentti ei enää ollut kaikille kreikan puhujille itsestäänselvyys.

Nominit

Nomineihin kuuluvat substantiivit, adjektiivit ja pronominit, jotka kaikki taipuvat niin luvussa, suvussa kuin sijamuodossa. Myös partisiipit, verbaaliadjektiivit ja infinitiivit taipuvat, mutta niitä ei lasketa nomineiksi vaan välimuodoiksi (verbin nominaalimuodoiksi).

Luvut

Kreikassa on kolme kieliopillista lukua eli numerusta:

  • yksikkö (singulaari): ὁ θεός (ho theos, ’jumala’)
  • monikko (pluraali): οἱ θεοί (hoi theoi, ’jumalat’)
  • kaksikko (duaali): τὼ θεώ (tō theō, ’kaksi jumalaa’). Tämä luku tosin katosi kreikasta jo suhteellisen varhain. Se esiintyy vielä klassisella kaudella (harvoin), sen jälkeen korkeintaan tietoisena arkaismina.

Suvut

Kuten useimmissa indoeurooppalaisissa kielissä (esimerkiksi latina, saksa, ruotsi, venäjä) mutta toisin kuin suomessa, kreikan sanat jakautuvat eri sukuihin eli genuksiin. Vaikka joitakin säännönmukaisuuksia on olemassa, annetun sanan kieliopillista sukua ei ole aina mahdollista ennustaa, vaan se on vain opittava sanan mukana.

Kreikassa sukuja on kolme:

  • maskuliini: miespuolisina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi ὁ ἀνήρ (ho anēr, ’mies’). Tähän ryhmään kuuluvat melkein kaikki tuulet, joet ja kuukaudet.
  • feminiini: naispuolisina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi ἡ γυνή (hē gynē, ’nainen’). Tähän ryhmään kuuluvat melkein kaikki maat, saaret ja kaupungit.
  • neutri: sukupuolineutraaleina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi τὸ πρᾶγμα (to pragma, ’asia’). Voidaan myös käyttää maskuliini- ja feminiinisanojen pienentämiseen (esimerkiksi lasta tarkoittava τὸ τέκνον, to teknon, on neutri).

Huomattavaa on, että silloin kun lauseen subjekti on neutrisana, predikaatti on aina yksikössä, vaikka subjekti olisikin monikossa. Tämä johtuu siitä, että kreikan neutrin monikko ei alun perin ollut aito monikko, vaan ns. kollektiivinen yksikkö (siis sellainen sana, joka sisältää useamman kuin yhden asian, vaikka se on muodollisesti yksikkö; vrt. suom. ’laiva’, ’laivasto’).

Sijamuodot

Indoeurooppalaisen kantakielen kahdeksasta ja alkukreikan kuudesta sijamuodosta muinaiskreikassa on säilynyt viisi. Kadonneiden sijamuotojen funktiot ovat jakautuneet datiivin ja genetiivin kesken.

Deklinaatiot

Nominit jakautuvat kolmeen eri taivutuskategoriaan eli deklinaatioon riippuen siitä, mihin kirjaimeen niiden vartalo päättyy.

  • 1. eli a-deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat vokaaliin , -a (tietyissä tapauksissa myös , ). Tämä deklinaatio sisältää vain feminiini- ja maskuliinisukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkkinä sanojen χώρᾱ, khōrā, 'maa'; θεᾱ́, theā, 'jumalatar'; φωνή, fōnē, ääni; νεᾱνίᾱς, neāniās, 'nuori mies'; sekä ποιητής, poiētēs, 'runoilija' taivutukset, jotka havainnollistavat myös deklinaation sisäistä vaihtelua.
Suku f f f m m
Sana χώρᾱ
khōrā
θεᾱ́
theā
φωνή
fōnē
νεᾱνίᾱς
neāniās
ποιητής
poiētēs
Luku yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon.
nominatiivi χώρᾱ
khōrā
χῶραι
khōrai
θεᾱ́
theā
θεαί
theai
φωνή
fōnē
φωναί
fōnai
νεᾱνίᾱς
neāniās
νεᾱνίαι
neāniai
ποιητής
poiētēs
ποιηταί
poiētai
vokatiivi νεᾱνίᾱ
neāniā
ποιητά
poiēta
akkusatiivi χώρᾱν
khōrān
χώρᾱς
khōrās
θεᾱ́ν
theān
θεᾱ́ς
theās
φωνήν
fōnēn
φωνᾱ́ς
fōnās
νεᾱνίᾱν
neāniān
νεᾱνίᾱς
neāniās
ποιητήν
poiētēn
ποιητᾱ́ς
poiētās
genetiivi χώρᾱς
khōrās
χωρῶν
khōrōn
θεᾶς
theās
θεῶν
theōn
φωνῆς
fonēs
φωνῶν
fonōn
νεᾱνίου
neāniou
νεᾱνιῶν
neāniōn
ποιητοῦ
poiētū
ποιητῶν
poiētōn
datiivi χώρᾳ
khōrā
χώραις
khōrais
θεᾷ
theā
θεαῖς
theais
φωνῇ
fōnē
φωναῖς
fōnais
νεᾱνίᾳ
neāniā
νεᾱνίαις
neāniais
ποιητῇ
poiētē
ποιηταῖς
poiētaīs
  • 2. eli o-deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat vokaaliin -ο, -o (joskus , ). Tämä deklinaatio sisältää lähinnä maskuliini- ja neutrisukuisia, mutta myös joitakin feminiinisukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkkinä sanojen ἄνθρωπος, anthrōpos, 'ihminen'; ὁδός, hodos, 'tie'; ja δῶρον, dōron, 'lahja' taivutukset.
Suku maskuliini feminiini neutri
Sana ἄνθρωπος
anthrōpos
ὁδός
hodos
δῶρον
dōron
Luku yks. mon. yks. mon. yks. mon.
nominatiivi ἄνθρωπος
anthrōpos
ἄνθρωποι
anthrōpoi
ὁδός
hodos
ὁδοί
hodoi
δῶρον
dōron
δῶρα
dōra
vokatiivi ἄνθρωπε
anthrōpe
ὁδέ
hode
akkusatiivi ἄνθρωπον
anthrōpon
ἀνθρώπους
anthrōpūs
ὁδόν
hodon
ὁδούς
hodūs
genetiivi ἀνθρώπου
anthrōpū
ἀνθρώπων
anthrōpōn
ὁδοῦ
hodū
ὁδῶν
hodōn
δώρου
dōrū
δώρων
dōrōn
datiivi ἀνθρώπῳ
anthrōpō
ἀνθρώποις
anthrōpois
ὁδῷ
hodō
ὁδοῖς
hodois
δώρῳ
dōrō
δώροις
dōrois
  • 3. eli konsonanttinen deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat konsonanttiin tai vokaaleihin , -i tai , -y tai diftongiin. Sisältää kaikensukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkiksi sanojen κόραξ, koraks, 'korppi'; γέρων, gerōn, 'vanha mies'; κτῆμα, ktēma, 'omistus'; ἀκτῑ́ς, aktīs, 'säde'; ῥήτωρ, rhētōr, 'puhuja'; πατήρ, patēr, 'isä'; ja ἰχθῡ́ς, ikhthȳs, 'kala' taivutus.
Suku maskuliini maskuliini neutri feminiini maskuliini maskuliini maskuliini
Sana κόραξ
koraks
γέρων
gerōn
κτῆμα
ktēma
ἀκτῑ́ς
aktīs
ῥήτωρ
rhētōr
πατήρ
patēr
ἰχθῡ́ς
ikhthȳs
Luku yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon.
nominatiivi κόραξ
koraks
κόρακες
korakes
γέρων
gerōn
γέροντες
gerontes
κτῆμα
ktēma
κτήματα
ktēmata
ἀκτῑ́ς
aktīs
ἀκτῖνες
aktines
ῥήτωρ
rhētōr
ῥήτορες
rhētores
πατήρ
patēr
πατέρες
pateres
ἰχθῡ́ς
ikhthȳs
ἰχθύες
ikhthyes
vokatiivi γέρον
geron
ῥῆτορ
rhētor
πάτερ
pater
ἰχθῡ́
ikhthȳ
akkusatiivi κόρακα
koraka
κόρακας
korakas
γέροντα
geronta
γέροντας
gerontas
ἀκτῖνα
aktīna
ἀκτῖνας
aktīnas
ῥήτορα
rhērora
ῥήτορας
rhētoras
πατέρα
patera
πατέρας
pateras
ἰχθῡ́ν/ἰχθύα
ikhthȳn/ikhthya
ἰχθῡ́ς/ἰχθύας
ikhthȳs/ikhthyas
genetiivi κόρακος
korakos
κοράκων
korakōn
γέροντος
gerontos
γερόντων
gerontōn
κτήματος
ktēmatos
κτημάτων
ktēmatōn
ἀκτῖνος
aktīnos
ἀκτῑ́νων
aktīnōn
ῥήτορος
rhētoros
ῥητόρων
rhētorōn
πατρός/πατέρος
patros/pateros
πατέρων/πατρῶν
paterōn/patrōn
ἰχθύος
ikhthyos
ἰχθύων
ikhthyōn
datiivi κόρακι
koraki
κόραξι(ν)
koraksi(n)
γέροντι
geronti
γέρουσι(ν
gerūsi(n)
κτήματι
ktēmati
κτήμασι(ν)
ktēmasi(n)
ἀκτῖνι
aktīni
ἀκτῖσι(ν)
aktīsi(n)
ῥήτορι
rhētori
ῥήτορσι(ν)
rhētorsi(n)
πατρί/πατέρι
patri/pateri
πατράσι
patrasi
ἰχθύϊ
ikhthyï
ἰχθύσι(ν)
ikhthysi(n)

Artikkeli

Useimpien indoeurooppalaisten kielten tapaan kreikassa on olemassa määräinen artikkeli (vrt. engl. the). Se taipuu niin kuin muutkin nominit. Sen sijaan epämääräinen artikkeli (engl. a, an) kehittyi kreikkaan vasta myöhemmin eikä sellaista muinaiskreikassa vielä tunnettu.

Määräinen artikkeli
Luku yksikkö kaksikko monikko
Suku maskuliini feminiini neutri maskuliini feminiini neutri maskuliini feminiini neutri
nominatiivi
ho

τό
to
τώ
τώ, (τᾱ́)
tō, (tā)
τώ
οἱ
hoi
αἱ
hai
τά
ta
akkusatiivi τόν
ton
τήν
tēn
τούς
tūs
τάς
tas
genetiivi τοῦ
τῆς
tēs
τοῦ
τοῖν
toīn
τοῖν, (ταῖν)
toīn, (taīn)
τοῖν
toīn
τῶν
tōn
datiivi τῷ
τῇ
τῷ
τοῖς
toīs
ταῖς
taīs
τοῖς
toīs

Kaksikon feminiinin muodot τᾱ́, ja ταῖν, taīn ovat harvinaisia.

Verbit

Luvut

  • yksikkö (singulaari)
  • monikko (pluraali)
  • kaksikko (duaali). Katosi jo suhteellisen varhain, aivan kuten nominienkin puolella. Kaksikkoa käytetään vain toisessa ja kolmannessa persoonassa.

Persoonat

  • ensimmäinen persoona (minä / me)
  • toinen persoona (sinä / te / te kaksi)
  • kolmas persoona (hän, se / he, ne / he kaksi, ne kaksi)

Modukset

Tapaluokkia eli moduksia, jotka kuvastavat puhujan suhtautumista predikaatin kuvamaan toimintaan, on muinaiskreikassa neljä: indikatiivi, optatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Niiden funktiot ovat hyvin monipuolisia, mutta ne voidaan karkeasti määritellä seuraavasti.

Indikatiivin käyttö kertoo, että puhuja pitää predikaatin kuvaamaa toimintaa todellisena. Muut modukset kertovat, että puhuja pitää sitä kuvitteellisena, ei (vielä) todellisena.

  • imperatiivi: käsky, komento
  • konjunktiivi: tahto (voluntatiivi) tai odotus (prospektiivi)
  • optatiivi: toivomus (kupitiivi) tai mahdollisuus (potentiaali)

Aikamuodot (aspektit)

Kreikassa on seitsemän aikamuotoa eli tempusta, jotka voidaan jakaa neljään tempusvartaloon: preesensvartalo (johon kuuluvat preesens ja imperfekti), aoristivartalo (aoristi), perfektivartalo (perfekti, perfektin futuuri ja pluskvamperfekti) sekä futuurivartalo (futuuri). Tosin futuuria lukuun ottamatta nämä aikamuodot eivät ensisijaisesti kuvaa verbin tapahtuma-aikaa, vaan sen aspektia. Vakiintunut termi ”aikamuoto” ei siten ole oikeastaan kovin osuva.

Preesensvartalon aspekti on duratiivinen eli se korostaa tapahtuman kestoa. Vielä tarkemmin voidaan erottaa seuraavat käyttötavat: lineaarinen, iteratiivinen, konatiivinen.

Esimerkkejä:

  • νοσεῖν, nosein = sairastaa, olla sairaana
  • (ἀπο)θνῄσκειν, (apo)thnēskein = (kuolla eli) tehdä kuolemaa, olla kuoleman kielissä

Aoristivartalon aspekti on yleisesti ottaen punktuaalinen eli se korostaa tapahtuman hetkellisyyttä. Tosin tämä määritelmä ei aina päde, vaan usein aoristia myös käytetään ilman että se merkitsisi kannanottoa tapahtuman kestoon tai hetkellisyyteen. Silloin kun se viittaa tapahtuman hetkellisyyteen, ajatellaan usein joko tapahtuman alkupistettä (ingressiivinen käyttö) tai loppupistettä (efektiivinen käyttö).

Esimerkkejä:

  • ingressiivinen: νοσῆσαι, nosēsai = sairastua, tulla sairaaksi
  • efektiivinen: (ἀπο)θανεῖν, (apo)thanein = kuolla (viittaa kuolinhetkeen)

Perfektivartalon aspekti on resultatiivinen eli se korostaa toiminnan lopputulosta. Se voi myös yksinkertaisesti kuvailla olotilaa tai jonkin asian laatua.

Esimerkki:

  • τεθνηκέναι, tethnēkenai (τεθνάναι, tethnanai) = olla kuollut, olla vainaja

Futuurivartalo kehittyi kreikkaan muita tempusvartaloita myöhemmin ja poikkeaa linjasta sikäli että sillä on aina puhtaasti ajallinen merkitys (viittaa tulevaisuuteen).

Muut ajalliset suhteet kuin tulevaisuus tulevat siis periaatteessa vain ”kiertoteitse” esille aspektien kautta. Lisäksi eri tempuksilla voi olla ajallista merkitystä vain indikatiivissa, ei muissa moduksissa. Niissä tempuksissa, joita voidaan käyttää menneisyydestä puhuttaessa (sivutempuksissa), on olemassa vain indikatiivi.

Indikatiivin tempusten jaottelu
Päätempus Sivutempus
Preesensvartalo preesens imperfekti
Aoristivartalo aoristi
Perfektivartalo perfekti, perfektin futuuri pluskvamperfekti
Futuurivartalo futuuri

Verbin genukset (diateesi)

Siinä missä useimmissa indoeurooppalaisissa kielissä on vain kaksi verbin genusta, kreikassa niitä on kolme: aktiivi, mediumi ja passiivi. Näistä aktiivi ja mediumi periytyvät indoeurooppalaisesta kantakielestä, passiivi tuli myöhemmin niiden rinnalle (se ei siis korvannut mediumia kuten useimmissa muissa kielissä).

  • Aktiivi kuvastaa yksinkertaisesti toimintaa.
  • Mediumin käyttö kertoo, että subjektin ja predikaatin ilmaiseman toiminnan välillä vallitsee läheinen suhde. Mediumi voi olla transitiivinen tai intransitiivinen. Transitiivinen mediumi kertoo, että subjekti on läheisesti osallinen toimintaan tai siitä erityisen kiinnostunut (tekee jotakin omassa intressissään). Intransitiivinen mediumi kertoo, että toiminta vaikuttaa itse subjektiin.
  • Passiivi kertoo, että subjektiin vaikuttaa sellainen toiminta, johon subjekti itse ei ole osallinen. Koska kreikan passiivi on kehittynyt mediumista, se ei aina eroa siitä muotonsa puolesta.

Esimerkkejä:

  • aktiivi: hän pesee (jotakuta tai jotakin muuta)
  • transitiivinen mediumi: hän pesee itselleen, omassa intressissään (jotakuta tai jotakin muuta)
  • intransitiivinen mediumi: hän peseytyy, pesee itsensä
  • passiivi: häntä pestään (=joku muu pesee hänet)

Infiniittiset muodot

  • infinitiivi ja partisiippi, jotka on olemassa preesensissä, futuurissa, aoristissa ja perfektissä kaikissa verbin genuksissa
  • kaksi verbaaliadjektiivia
    • -τος (-tos) -päätteinen, esimerkiksi φυλακτός (fylaktos), "vartioitu" tai "vartioitava (= jota voidaan vartioida)"
    • -τέος (-teos) -päätteinen, esimerkiksi φυλακτέος (fylakteos), "vartioitava (= jota pitää vartioida)"

Konjugaatiot

Verbit voidaan jakaa karkeasti kahteen taivutuskategoriaan eli konjugaatioon.

  • temaattinen konjugaatio (yks. ens. ind. prees. akt. pääte -ω): verbit, joissa vartalon ja päätteen väliin lisätään ns. teemavokaali
  • atemaattinen konjugaatio (yks. ens. ind. prees. akt. pääte -μι): verbit, joissa pääte lisätään suoraan vartaloon

Katso myös

Lähteet

  1. Reime, Hannu: Euroopan kielet, osa 10: Balkan lausti.com. Viitattu 18.4.2016.
  2. Korpela, Jukka K.: Kirjainten tarinoita (pdf) (s. 6*7) cs.tut.fi. Viitattu 18.4.2016.

Kirjallisuutta

Kielen historia

  • Beekes, Robert: Etymological dictionary of Greek 1–2. Boston: Brill, 2009. ISBN 978-9004174184. (englanniksi)
  • Christidis, A. F. (toim.): A history of ancient Greek: From the beginnings to late antiquity. Cambridge: Cambridge University Press, 2007. ISBN 0-521-83307-8. (englanniksi)
  • Horrocks, Geoffrey: Greek: A history of the language and its speakers. London: Longman, 1997. ISBN 0-582-03191-5. (englanniksi)

Sanakirjoja

  • Liddell, H. G. & Scott, R. & Jones, H. S. & McKenzie, R.: A Greek-English Lexicon. With a revised supplement. Clarendon Press, 1996. ISBN 0-19-864226-1. Teoksen verkkoversio.

Kielioppeja

  • Bornemann, Eduard & Risch, Ernst: Griechische Grammatik. Diesterweg, 1978, 2. painos. ISBN 3-425-06850-4.
  • Lindeqvist, Carl Johan: Kreikan kielioppi. BoD, 2008 (SKS 1881). ISBN 978-952-498-109-5.
  • Pakarinen, Weikko: Kreikan kielioppi. SKS, 1955, 2. painos. ISBN 951-717-111-0.

Oppikirjoja

  • Frösen, Jaakko: Epi oinopa ponton. Kreikan alkeet. Tekstit ja sanasto. Helsinki Porvoo: WSOY, 1998 (5. painos 2005). ISBN 951-0-23192-4. Teoksen verkkoversio.
  • Frösen, Jaakko: Epi oinopa ponton. Kreikan alkeet. Kielioppi ja harjoitukset. Helsinki Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-24394-9. Teoksen verkkoversio.
  • Pontén, Frithiof: Klassisen kreikan alkeisoppikirja. Pohjautuu alkuteokseen Grekisk läsebok för nybörjare med tillämpningsövningar. Suomeksi toimittanut Erkki Sironen. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-036-7.

Aiheesta muualla

Aoristi

Aoristi on joidenkin indoeurooppalaisten kielten aikamuoto tai aspekti, joka yleensä ilmaisee tapahtumaa menneisyydessä mutta ei samoin kuin perfekti tai imperfekti.

Aoristi käännetään yleensä imperfektillä. Nykykielistä aoristia käytetään kreikassa ja slaavilaisissa bosnian, serbian, kroaatin, sloveenin, bulgarian ja sorbin kielissä sekä sanskriitissa. Muinaiskreikassa aoristi tarkoittaa "määrittämätöntä"; aoristi ei aina ilmaise tapahtuma-aikaa, mutta se viittaa tyypillisesti siihen, että kyseessä on hetkellinen tai ainutkertainen tapahtuma (vastakohtana jatkuvalle tai toistuvalle toiminnalle, johon käytetään preesensiä).

Faidros (dialogi)

Faidros (m.kreik. Φαῖδρος; lat. Phaedrus) on Platonin kirjoittama dialogi. Sen toinen nimi Thrasylloksen jaottelussa on Rakkaudesta (Περὶ ἔρωτος, Peri erōtos). Dialogissa keskustelevat Sokrates ja Faidros. Dialogi sisältää Platonin käsityksen puhetaidosta. Sen lisäksi se käsittelee sielun ja rakkauden filosofiaa.

Gorgias (dialogi)

Gorgias (m.kreik. Γοργίας; lat. Gorgias) on Platonin kirjoittama dialogi. Sen toinen nimi Thrasylloksen jaottelussa on Puhetaidosta (Περὶ ῥητορικῆς, Peri rhētorikēs). Dialogissa Sokrates ja Gorgias keskustelevat retoriikasta eli puhetaidosta.

Homeerinen kreikka

Homeerinen eli eeppinen kreikka on muinaiskreikan muoto, jota Homeros käytti 700-luvulla eaa. kirjoittaessaan runoelmansa Ilias ja Odysseia. Homeerinen kreikka on daktyylisessä heksametrissä kirjoitettua taidekieltä, joka perustuu arkaaisen kreikan kahteen murteeseen, joonialaiseen ja aiolialaiseen kreikkaan, sekä yhdistelee siihen myös vielä vanhempia piirteitä. Lisäksi teosten kieleen on myöhempien muokkausten myötä päätynyt myös uudempia kielimuotoja. Homeerinen kieli toimi koko antiikin kreikkalaisen eeppisen runouden runokielen perustana. Eeppisellä kreikalla kirjoitettua runoutta tuotettiin vielä vuoteen 400 saakka; sen viimeisiin edustajiin kuuluu Nonnoksen runoelma Dionysiaka.

Johannes Kastaja

Johannes Kastaja (ortodoksisessa kirkossa Johannes Edelläkävijä) (kuollut n. 31–36; lat. Ioannes Baptista, muinaiskreikka: Ἰωάννης ὁ βαπτίζων, kreik. Ἰωάννης ὁ βαπτιστής, Iōánnēs ho baptistḗs hepr. ‏יוחנן המטביל‎, ven. Иоанн Креститель, Ioann Krestitel, arab. يُوحَنَّا الْمَعْمَدَان‎, yūḥannā l-maʿmadān) oli juutalainen opettaja, joka toimi Juudeassa ensimmäisen vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Sekä Uuden testamentin evankeliumit että Koraani pitävät häntä profeettana. Kristityt pitävät häntä Vanhan testamentin viimeisessä kirjassa, Malakian kirjassa, ennustettuna Jumalan lähettämänä Eliana ja samalla Jeesuksen edelläkävijänä. Johannes Kastaja mainitaan evankelista Luukkaan Apostolien teoissa ja kaikissa neljässä Uuden Testamentin evankeliumeissa, joissa Jeesus kutsuu Johannesta suurimmaksi naisista syntyneistä. Herodes Antipaan kerrotaan teloittaneen Johannes Kastajan vaimonsa Herodiaan tyttären pyynnöstä.

Juditin kirja

Juditin kirja (m.kreik. Ἰουδίθ, Iūdith) on deuterokanonisiin kirjoihin eli Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluva kirja, joka on mukana Septuagintassa sekä katolisessa ja ortodoksisessa Raamatussa. Se ei kuulu juutalaiseen Raamattuun Tanakiin eikä varsinaiseen protestanttisten Raamattujen kaanoniin.

Kirjassa kerrotaan, kuinka juutalainen leski Judit pelastaa kansansa, jonka vihollisarmeija yritti tuhota päällikkönsä Holoferneen johdolla. Rukoiltuaan Judit lähti neuvottelemaan Holoferneen kanssa, mutta samalla hän houkutteli tämän juomaan niin paljon viiniä, että tämä menetti tajuntansa, jolloin Judit onnistui katkaisemaan tämän kaulan.

Katharévousa

Katharévousa (myös katharévusa, kreik. Καθαρεύουσα, ”puhdistava (kieli)”) on nykykreikan kirjakielen osin keinotekoinen muoto, jossa kieltä on pyritty muokkaamaan klassisen kreikan suuntaan. Se kehitettiin Kreikan kansallisuusaatteen myötä 1800-luvun alussa, ja oli aina vuoteen 1976 saakka Kreikan valtion virallinen kielimuoto. Nykyisin se on pääosin korvautunut kansan puhekieleen pohjautuvalla dimotikílla.Nimi ”katharévousa” viittasi alun perin oppineeseen, ”puristiseen” eli puhdistavaan kielimuotoon, josta oli pyritty poistamaan kreikan kieleen vuosisatojen kuluessa tullut turkin, albaanin, italian ja muiden kielten vaikutus.

Klassillinen filologia

Klassillinen filologia (myös klassinen filologia) on tieteenala, joka tutkii Euroopan klassisia kieliä eli latinaa ja muinaiskreikkaa sekä näillä kielillä kirjoitettua kirjallisuutta. Se on filologinen tiede ja antiikintutkimuksen haaroista vanhin ja perinteikkäin.

Klassillinen filologia voidaan jakaa kahteen osaan:

latinalainen filologia (latinan kieli ja Rooman kirjallisuus)

kreikkalainen filologia (antiikin kreikan kieli ja kirjallisuus)Ajallisesti klassillinen filologia kattaa näillä kielillä kirjoitetut lähteet 700-luvulta eaa. (Homeros, Hesiodos) keskiajan alkuun asti. Klassillinen filologia on perinteisesti keskittynyt käsikirjoitustradition kautta säilyneisiin teksteihin, mutta usein siihen lasketaan myös omiksi tieteiksi kehittyneet epigrafiikka ja papyrologia, jotka tutkivat piirtokirjoituksia ja papyruksia.

Suomessa klassillisen filologian professuureja on ainoastaan Helsingin yliopistossa (Kreikan kieli ja kirjallisuus sekä, erikseen, Latinan kieli ja Rooman kirjallisuus) ja Turun yliopistossa (antiikin kielet ja kulttuuri).

Klassinen kreikka

Klassinen kreikka käsittää muinaiskreikan kielen historian antiikin Kreikan arkaaisella ja klassisella kaudella eli noin vuosina 800–300 eaa. Muinaiskreikan aikaan kuuluu myös hellenistinen eli jälkiklassinen aika. Tämän ajan kreikan kieli muodostaa kuitenkin oman vaiheensa, koinee-kreikan eli hellenistisen kreikan. Klassista kreikkaa edelsivät puolestaan mykeneläinen kreikka ja alkukreikka.

Nykyisin klassisena kreikkana tunnetaan käytännössä Ateenassa puhuttu Attikan murre. Sillä on luotu suurin osa antiikin Kreikan arvostetuimmasta kirjallisesta kulttuuriperinnöstä ja sitä on arvostettu puhtaana kreikkana vastaavasti kuin Ciceron latinaa on pidetty klassisena latinana. Klassista kreikkaa kirjoittivat muun muassa Kreikan arvostetuimmat näytelmäkirjailijat Aiskhylos, Sofokles ja Euripides, merkittävimmät filosofit kuten Platon ja Aristoteles sekä historioitsijat Thukydides ja Ksenofon.

Koinee

Koinee-kreikka (m.kreik. ἡ κοινὴ διάλεκτος, hē koinē dialektos, ”yleismurre”) oli hellenistisellä kaudella kehittynyt kreikan kielen muoto tai sekamurre, joka edustaa muinaiskreikan kehityksen myöhempää vaihetta. Sitä käytettiin noin vuosina 330 eaa.–600 jaa. Koinee kehittyi klassisesta kreikasta ja erityisesti Attikan murteesta. Se kehittyi Bysantin kreikaksi ja loi tätä kautta pohjan nykykreikalle. Koineeta voidaan kutsua myös hellenistiseksi tai yleiskreikaksi tai Uuden testamentin kreikaksi.

Koinee oli kreikkalaisten ensimmäinen yhteinen murre. Se on merkittävä länsimaisen sivistyksen kannalta, sillä se oli paitsi ensimmäinen ”kansainvälinen” kieli tai lingua franca, myös Uuden testamentin ja koko kristillisen Raamatun kaanonin alkuperäinen kieli ja kristinuskon levittämisen väline. Koinee oli epävirallisesti Rooman valtakunnan toinen tai, ylemmissä yhteiskuntaluokissa sekä valtakunnan itäosissa, jopa ensimmäinen kieli.

Krasis

Krasis (m.kreik. κρᾶσις, ”sekoittuminen”) tarkoittaa kielitieteessä kahden sanan rajakohdassa tapahtuvaa vokaalien tai diftongien yhteensulautumista hiatuksen välttämiseksi. Krasis on tyypillinen esimerkiksi muinaiskreikassa.

Kratylos (dialogi)

Kratylos (m.kreik. Κρατύλος; lat. Cratylus) on Platonin kirjoittama dialogi, joka käsittelee kielenfilosofiaa. Sen toinen nimi Thrasylloksen jaottelussa on Nimien oikeellisuudesta (Περὶ ὀρθότητος ὀνομάτων, Peri orthotētos onomatōn). Dialogissa keskustelevat Sokrates, Kratylos ja Hermogenes.

Kreikan kieli

Kreikan kieli (kreik. Ελληνικά, Elliniká) on indoeurooppalainen kieli, jonka dokumentoitu historia alkaa Kreikassa vuoden 1400 eaa. paikkeilla. Kreikan kielellä tarkoitetaan nykyään joko nykykreikkaa tai muinaiskreikkaa. Kreikkaa kirjoitetaan kreikkalaisella kirjaimistolla.Kreikkaa puhutaan nykyisin pääosin Kreikassa ja Kyproksella sekä jonkin verran muun muassa Albaniassa, Italiassa ja Turkissa sekä kreikkalaisissa maahanmuuttajayhteisöissä Yhdysvalloissa, Australiassa ja muissa maissa. Kreikan kieli on Kreikan ja Kyproksen tasavallan virallinen kieli ja myös yksi Euroopan unionin virallisista kielistä. Kreikan puhujia on maailmassa noin 13 000 000.Suuri määrä kreikan sanoja ja ilmaisuja ovat selvinneet muuttumattomana läpi vuosisatojen ja niitä on päätynyt lainasanoina muihin kieliin kuten latinaan, saksaan, ranskaan ja englantiin.

Lineaari-B-kirjoitus

Lineaari-B-kirjoitus on Kreikan mantereella ja Kreetan saarella kukoistaneen mykeneläisen kulttuurin noin 1400-luvulta 1100-luvulle eaa. käyttämä lineaarikirjoitusjärjestelmä. Se oli mitä todennäköisimmin kehitetty minolaisen kulttuurin käyttämästä varhaisemmasta lineaari-A-kirjoituksesta. Kirjoituksesta tunnetaan noin 90 tavumerkkiä, erinäisiä numeromerkkejä sekä lisäksi noin 160 logogrammia, jotka tarkoittavat kokonaista sanaa. Lineaari-B:llä kirjoitettu kieli oli kreikan kielen varhaista muotoa, niin kutsuttua mykeneläistä kreikkaa. Kirjoitus selvitettiin vuonna 1952.

Mykeneläinen kreikka

Mykeneläinen kreikka on kreikan kielen vanhin dokumentoitu muoto. Sitä puhuttiin mykeneläisellä kaudella, noin 1500-luvulta eaa. 1100-luvulle eaa., Kreikan mannermaalla sekä Kreetan saarella. Kieli tunnetaan lineaari-B-kirjoituksella kirjoitetuista savitauluista, joita on löytynyt Mykenen, Knossoksen, Pyloksen ja muiden mykeneläisten palatsien arkistoista.

Protagoras (dialogi)

Protagoras (m.kreik. Πρωταγόρας; lat. Protagoras) on Platonin kirjoittama dialogi. Sen toinen nimi Thrasylloksen ryhmittelyssä on Sofistit (Σοφισταί, Sofistai). Dialogissa Sokrates ja Protagoras keskustelevat siitä, voiko hyvettä opettaa.

Sofokles

Sofokles (m.kreik. Σοφοκλῆς, Sofoklēs, 496 eaa.? – 406 eaa.) oli antiikin kreikkalainen näytelmäkirjailija, pappi, poliitikko ja sotapäällikkö. Häntä pidetään yhtenä antiikin Kreikan suurimmista kirjailijoista. Hänen 123 näytelmästään vain seitsemän tragediaa on säilynyt kokonaisina, 60–90:stä on säilynyt katkelmia.

Suku (kielioppi)

Suku eli genus (lat.) on nominien kieliopillinen kategoria, jonka mukaisesti substantiivit jakautuvat eri ryhmiin. Suomen kielessä sanoilla ei ole sukua. Sen sijaan esimerkiksi kaikissa indoeurooppalaisen kieliryhmän kielissä on alkujaan ollut suku, mutta muutamista niistä, esimerkiksi englannista ja persiasta, se on kadonnut. Myös seemiläisissä kielissä on suku.Kielissä, joissa on suku, jokainen substantiivi kuuluu johonkin sukuun, joskin samastakin substantiivista saattaa olla erisukuisia muotoja eri päätteineen, jotka tarkoittavat esimerkiksi samassa ammatissa toimivaa miestä ja naista taikka saman eläinlajin koirasta ja naarasta. Niissä kielissä, joissa substantiivien yhteydessä käytetään artikkelia, suku ilmenee yleensä selvimmin siitä, mitä artikkelia kunkin sanan yhteydessä käytetään. Myös adjektiiveista käytetään erilaisia taivutusmuotoja sen mukaan, mitä sukua niiden pääsana on, ja monilla pronomineista on eri muotoja, joita käytetään riippuen siitä, minkä sukuiseen sanaan niillä viitataan.

Indoeurooppalaisissa kielissä on alkujaan ollut kolme sukua, maskuliini, feminiini ja neutri (sukupuoleton). Maskuliini merkitsee varsinaisesti miespuolista, feminiini naispuolista ja neutri sukupuoletonta, mutta läheskään kaikissa tapauksissa ei sanan merkityksen perusteella voi päätellä, mihin sukuun sana kuuluu. Useimmissa nykyisissä romaanisissa kielissä kuten ranskassa, espanjassa ja italiassa on kuitenkin vain kaksi sukua, maskuliini ja feminiini, sillä latinan neutri on yleensä muuntunut nykykielessä maskuliiniksi, tosin romaniassa neutri on säilynyt. Suurimmissa skandinaavisissa kielissä maskuliini ja feminiini ovat yhdistyneet yhdeksi en-suvuksi, ja ett-suku vastaa neutria. Joissakin kielissä suku voi tehdä eron elävän ja elottoman välillä, kun taas toisissa kielissä sanan suvulla ei ole erityistä merkitystä.

Nigeriläis-kongolaisissa kielissä sekä monissa Kaakkois-Aasian, Uuden-Guinean ja intiaanikielissä substantiivit jakautuvat kieliopillisiin luokkiin, jotka muistuttavat kieliopillista sukua, mutta eri luokkia on paljon enemmän, esimerkiksi swahilissa 15, eräissä kielissä jopa yli 30. Yhteen luokkaan saattavat kuulua esimerkiksi kaikki ihmisiä, toiseen kaikki hedelmiä tarkoittavat sanat ja niin edelleen, mutta kaikissa tapauksissa se, mihin luokkaan jokin sana kuuluu, ei ole sen merkityksen perusteella pääteltävissä. Näissä kielissä on yleistä, että verbeihinkin lisätään erilainen etuliite sen mukaan, mihin luokkaan lauseen subjekti kuuluu.Vierasta kieltä opiskeltaessa on suku on yleensä opeteltava yhdessä sanan kanssa, koska useissa kielissä sitä ei voi johdonmukaisesti ennustaa. Joskus sanan suku on pääteltävissä sanan merkityksestä (luonnollinen suku), eräissä kielissä puolestaan esimerkiksi sanan nominatiivin päätteestä tai siitä, kuinka sana on johdettu toisesta sanasta.

Suku voi tehdä eron esimerkiksi seuraavien asioiden välillä:

eloton – elollinen (esimerkiksi odžibwan kieli)

inhimillinen – epäinhimillinen

järjellinen – järjetön (esimerkiksi tamilin kieli)

(seksuaalinen) sukupuoli (sisältäen mahdollisuuden välimuotoon, neutriin)

ihmismies – mikä tahansa muu

vahva – heikko

augmentatiivi (suur-) – deminutiivi (pikku-)Esimerkkejä suvullisista kielistä:

maskuliini – feminiini: espanja, italia, ranska

maskuliini – neutri – feminiini: latina, saksa, venäjä, muinaiskreikka

Elävä sekä eloton miespuolinen – nainen – neutri: tšekki

feminiini – neutri – maskuliini (eloton maskuliini – elollinen maskuliini – persoonallinen maskuliini): puola (maskuliinit eroavat taivutuskaavoiltaan)

yleinen – neutri (merkityksetön): ruotsi

Timaios (dialogi)

Timaios (m.kreik. Τιμαιος; lat. Timaeus) on Platonin kirjoittama dialogi, joka sisältää Platonin luonnontieteellisen teorian. Sen toinen nimi Thrasylloksen jaottelussa on Luonnosta (Περι φυσεως, Peri fyseōs). Dialogissa keskustelevat Sokrates, Kritias, Timaios Lokrilainen ja Hermokrates.

Muilla kielillä

This page is based on a Wikipedia article written by authors (here).
Text is available under the CC BY-SA 3.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.