Lähi-itä

Lähi-itä[1] on lähimpänä Eurooppaa sijaitseva Aasian alue, johon lasketaan yleensä myös Egypti Pohjois-Afrikassa.

Lähi-itään kuuluvia maita ovat Turkki, Syyria, Jordania, Israel, Libanon, Afganistan, Iran, Irak, Saudi-Arabia, Jemen, Oman, Arabiemiirikuntien liitto, Qatar, Bahrain ja Kuwait. Poliittisena terminä käytettynä Lähi-itään luetaan myös Egypti ja Kypros.[2]

Termin määrittely ei ole yksiselitteinen, mutta seuraavat maat katsotaan yleensä[3] osaksi Lähi-itää:

Kypros kuuluu maantieteellisesti Lähi-itään, mutta historia ja kulttuuri ovat pääosin kreikkalais-turkkilaista, joten se lasketaan historiallisesti ja kulttuurillisesti Eurooppaan ja Aasiaan. Egypti kuuluu maantieteellisesti Afrikan mantereeseen, mutta historiallisesti ja kulttuurisesti se on pikemmin Lähi-idän kuin Afrikan osa.

Suurelta osin yhtenäisen kulttuurin takia Lähi-itä ulotetaan joskus kattamaan myös koko Pohjois-Afrikan eli Maghrebin maat.

Lähi-idän keskiosa Egyptin ja Iranin välissä jakautuu kolmeen erilaiseen alueeseen. Näistä Arabian niemimaalla ovat Saudi-Arabia, sen naapurimaat Jemen ja Oman sekä Persianlahden maat Arabiemiirikunnat, Qatar, Bahrain ja Kuwait. Mesopotamia vastaa lähinnä nykyistä Irakia, ja Levanttiin kuuluvat Välimeren itärannikon maat Syyria, Libanon, Israel ja Palestiina sekä Jordania.

Poliittisissa yhteyksissä Lähi-idällä tarkoitetaan usein erityisesti niitä valtioita, jotka ovat osallisina arabien–Israelin konfliktissa.lähde?

Map-World-Middle-East
Lähi-idän valtiot maailmankartalla yleisimmän näkemyksen mukaan.
GreaterMiddleEast2
Perinteinen maantieteellinen Lähi-itä sekä Turkki tummanvihreällä, G8-järjestön määritelmässä ns. laajaa Lähi-itää ovat myös vaaleanvihreät alueet.
Middle east

Etymologia

Käsitteen Lähi-itä englanninkielistä vastinetta Middle East on käytetty ensimmäisen kerran brittiläisessä Intiassa vuonna 1850-luvulla.[4] Virallisesti nimeä alettiin käyttää Yhdysvaltain hallituksen ulkoministeri John Foster Dullesin Eisenhowerin opin mukaanselvennä Suezin kriisin yhteydessä vuonna 1957. Lähi-idän alueen katsottiin olevan Libyan ja Pakistanin, pohjoisen Syyrian ja Irakin ja etelän Sudanin ja Etiopian välissä.[5][6]

Väestö

Etniset ryhmät

Lähi-idän suurimman etnisen ryhmän muodostavat arabit. Iranissa valtaväestönä ovat persialaiset, Israelissa juutalaiset. Kyproksessa asuu kreikkalaisia ja turkkilaisia. Lisäksi alueen eri maissa asuvia kansallisia vähemmistöjä ovat kurdit, assyrialaiset, syyrialaiset, armenialaiset, azerit, tšerkessit ja georgialaiset.

Kielet

Arabia on valtakielenä muissa Lähi-idän maissa paitsi Israelissa heprea ja Iranissa persia. Kyproksessa puhutaan kreikkaa ja turkkia. Myös kurdin kielellä on miljoonia puhujia. Osa Israeliin muuttaneista siirtolaisista puhuu englantia, romaniaa tai venäjää.

Uskonnot

Lähi-itä on monien uskontojen kuten kristinuskon, islamin, juutalaisuuden, jesidismin ja Iranin mithralaisuuden, zarathustralaisuuden, manikealaisuuden ja bahá'in syntypaikka ja hengellinen keskus. Keskiajalta lähtien islam on ollut valtauskontona melkein koko Lähi-idässä.

Talous

Monet Lähi-idän alueet, kuten Gaza ja Jemen, ovat erittäin köyhiä, toiset taas, kuten Qatar, Arabiemiraatit ja Saudi-Arabia, ovat viime vuosikymmeninä vaurastuneet alueen runsaiden maaöljyvarojen ansiosta.

Maailmanpankin World Development Indicators -tietokannan mukaan (julkaistu 1.6.2009) Lähi-idän kolme suurinta taloutta olivat vuonna 2008 Turkki, Saudi-Arabia ja Iran.[7]

Historia

Pääartikkeli: Lähi-idän historia

Maanviljelys sai alkunsa ensimmäiseksi Lähi-idässä noin kymmenentuhatta vuotta sitten. Jo ennen vuotta 3000 eaa. kehittyivät sekä Mesopotamiassa että Egyptissä ensimmäiset varhaiset korkeakulttuurit ja varsinaiset valtiot, ja kummassakin maassa tunnettiin jo kirjoitustaito. Mesopotamiassa valtaväestönä olivat ensin sumerit, myöhemmin babylonialaiset ja assyrialaiset.

Assyria yritti 700- ja 600-luvuilla eaa. valloittaa koko Lähi-idän, mutta tuli lopulta voitetuksi ja tuhoutui kokonaan. Tämän jälkeen Babylonia tuli varsinkin Nebukadressarin aikana vielä joksikin ajaksi suurvallaksi. Mutta 500-luvulla eaa. Persian kuningas Kyyros II Suuri perusti valloituksillaan laajan, koko Lähi-idän käsittäneen valtakunnan, joka ulottui Aigeianmereltä Intian rajoille saakka ja johon kuului myös Mesopotamia. Hänen seuraajansa Kambyses II valloitti sittemmin Egyptinkin.

Persian suurvalta kesti noin kaksisataa vuotta, kunnes sen kukisti Makedonian hallitsija Aleksanteri Suuri. Hänen jälkeensä kreikkalainen kulttuuri levittäytyi laajalle Lähi-itään, ja monia alueen valtioita hallitsivat kreikkalaisperäiset hallitsijasuvut. Tämänaikaista kulttuurimuotoa sanotaan hellenismiksi. Viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Rooman valtakunta valloitti koko Välimeren rannikon, ja muuta osaa Lähi-idästä hallitsi Parthia.

Kun Rooman valtakunta vuonna 395 jakautui kahtia, Välimeren itärannikko tuli kuulumaan Bysanttiin. Kristinusko tuli alueella valtauskonnoksi. Mutta 600-luvulla arabit valloittivat ensimmäisten kalifien, varsinkin Omarin johdolla koko Lähi-idän. Niistä ajoista nykyaikaan saakka islam on ollut alueella valtauskontona ja arabia ylivoimaisesti laajimmalle levinneenä kielenä.

Eurooppalaiset tekivät vuodesta 1095 lähtien joukon ristiretkiä varsinkin Palestiinan valloittamiseksi kristityille, mikä joksikin ajaksi onnistuikin, mutta sittemmin arabit saivat vallatuksi alueen takaisin. Alueelle tekivät hävitysretkiä myös Keski-Aasiasta tulleet mongolit Tsingis-kaanin ja hänen seuraajiensa aikana. Seuraavien vuosisatojen kuluessa Osmannien valtakunta valloitti vähitellen melkein koko Lähi-idän ja piti sitä hallinnassaan ensimmäiseen maailmansotaan (1914–1918) saakka.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monet Osmannien valtakunnalle kuuluneet alueet jaettiin Britannian ja Ranskan kesken Kansainliiton mandaattialueina. Britannian hallintaan joutuivat täten Palestiina ja Irak, Ranskan hallintaan taas Syyria. Sitä vastoin Egypti ja Saudi-Arabia itsenäistyivät muutaman vuoden kuluttua ensimmäisen maailmansodan jälkeen, samoin kuin myöhemmin mandaattialueetkin, ensimmäisenä Irak vuonna 1932.

Palestiinaan muutti 1800-luvun lopulta lähtien sionistisen liikkeen vaikutuksesta suuri joukko juutalaisia, jotka vaativat oman valtionsa perustamista alueelle. Tämä toteutuikin vuonna 1948, jolloin YK päätti jakaa Palestiinan juutalais- ja arabivaltioon, minkä jälkeen Israel itsenäistyi. Samalla sai kuitenkin alkunsa myös nykyaikaan saakka jatkunut arabien-Israelin konflikti, joka on useita kertoja johtanut sotiinkin. Näistä sodista huomattavimpia ovat olleet Israelin itsenäisyyssota 1948–1949, Suezin kriisi 1956, kuuden päivän sota 1967, Jom kippur -sota 1973 ja Libanonin sota 1982 sekä palestiinalaisten intifadat 1987–1993 ja uudestaan vuodesta 2000. Israel soti Gazassa vuosina 2008–2009, 2012 ja 2014 vastauksena sieltä ammuttuihin raketteihin. Vuonna 1979 tapahtui Iranissa islamilainen vallankumous. Irak ja Iran sotivat keskenään 1980–1988. Vuosina 1990–1991 oli Persianlahden sota ja 2003–2011 Irakin sota, joka sai alkunsa siitä, kun Yhdysvallat epäili Irakin kehittelevän joukkotuhoaseita. Monissa Lähi-idän valtioissa on ollut melko itsevaltainen hallinto, ja talousvaikeudet kasvaneet väestönkasvun myötä. Vuosina 2010–2011 tapahtui Lähi-idässä kansannousujen sarja, Arabikevät. Se johti monissa maissa vallanvaihdoksiin. Eräs Arabikevään seuraus oli Syyrian sisällissota, joka aiheutti valtavan humanitaarisen katastrofin ja pakolaiskriisin. Irakin ja syyrian sisällissodat mahdollistivat maailmanlaajuiseen kalifaattiin pyrkivän Isis-järjestön luoda oma valtionsa.

Lähteet

  1. Kerkko Hakulinen ja Sirkka Paikkala: Pariisista Papukaijannokkaan, s. 115. Suomenkieliset ulkomaiden paikannimet niiden vieraskieliset vastineet. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2013. ISBN 978-952-5446-80-7.
  2. Pekka Mäkelä, Alan B. Mountjoy (toim.): Suuri maailmantieto. Helsinki: Valitut Palat, 1989. ISBN 951-9079-92-0.
  3. Middle East Countries 2019 World Population Review. Viitattu 31.7.2019. (englanniksi)
  4. Beaumont, Peter & Blake, Gerald H. & Wagstaff, J. Malcolm: The Middle East : a geographical study, s. 16. London: David Fulton Publishers, 1988. ISBN 1-85346-093-1.
  5. Davison, Roderick H.: Where is the Middle East?. Foreign Affairs, July 1960, 38. vsk, nro 4, s. 665-675. doi:10.2307/20029452. Artikkelin verkkoversio Viitattu 31.7.2019. (englanniksi)
  6. Davison, Roderic H.: Where Is the Middle East? (Maksullinen versio josta näkee alun) Foreign Affairs. July 1960. Viitattu 31.7.2019. (englanniksi)
  7. Gross domestic product 2010 World Development Indicators database, World Bank. 1.7.2011. Viitattu 31.7.2019. (englanniksi)

Aiheesta muualla

Euraasia

Euraasia on manner (tai osa Vanhaa mannerta), jota ympäröivät Pohjoinen jäämeri, Atlantin valtameri, Välimeri, Punainenmeri, Intian valtameri ja Tyynimeri. Sen pinta-ala on 54,8 milj. km² ja on maapallon mantereista suurin. Mantereella sijaitsee kaksi maanosaa, joiden mukaan se on nimetty: Eurooppa ja Aasia. Jako Eurooppaan ja Aasiaan on kuitenkin pikemmin historiallinen kuin maantieteellinen. Rajaksi on katsottu yleensä Uralvuoret ja Kaukasus sekä Musta- ja Kaspianmeri. Eurooppaa voidaan pitää Euraasian niemimaana.

Laattatektonisesti suurin osa Euraasiaa muodostaa Euraasian laatan. Intia ja Lähi-itä muodostavat kuitenkin omat mannerlaattansa.

Foinikialaiset

Foinikialaiset olivat Lähi-idässä itäisen Välimeren pohjukassa nykyisen Libanonin tienoilla noin 3500-146 eaa. vaikuttanut kansa, joka perusti myöhemmän Rooman kilpailijan Karthagon vuonna 814 eaa. suojaisaan merenlahteen. Foinikialaiset, joita joskus kutsuttiin myös kanaanilaisiksi, lienevät asuneet maassaan jo 3500-3000 eaa. Voimakkaimmillaan foinikialaiset olivat noin 1200-800 eaa. Tunnetuimmat klassisen Foinikian kaupungit olivat Sidon ja Tyros, mutta aiemmin Ugarit ja Byblos olivat merkittävämpiä.

Foinikialaiset olivat kauppiaita ja merenkulkijoita, jotka perustivat kauppasiirtokuntia hyvinkin kauas kotimaastaan. Foinikia laajeni merelle, koska maa-alueilla oli jo muita kansoja. Toisaalta idässä oli vuoristo. Ei tiedetä, miten varhain Foinikian rannikolta on purjehdittu vaikka joidenkin teorioiden mukaan olisi purjehdittu jo neoliittisella kivikaudella. Foinikian yhdistivät maa- ja merikaupan reitit. Idästä tuli kauppatavaraa, jota voitiin myydä edelleen merikaupan välityksellä.

Foinikian seutu tuotti setripuuta, jota myytiin muun muassa Egyptiin. Foinikialaiset olivat taitavia laivanrakentajia ja merenkulkijoita. Purjehdusmatkat ulottuivat muun muassa Espanjaan ja ehkä Englantiin asti. Foinikialaisia siirtokuntia oli Karthagon lisäksi Kyproksella, Rodoksella, Kreetalla, Maltalla, Sisiliassa, Sardiniassa, sekä Marseillessa Etelä-Ranskassa ja Cádizissa Espanjassa.

Israelin kuningaskunta

Israelin kuningaskunta oli valtio Lähi-idässä suunnilleen vuosina 1020–722 eaa.

Ennen kuin israelilaiset saapuivat Kanaanin maahan, maassa oli asunut jo pitkään esihistoriallisena aikana muuta väestöä. Alussa israelilaisia hallitsivat patriarkat, myöhemmin tuomarit ja lopulta kuninkaat. Kuningasvallalla oli vastustajansa, sillä pelättiin kuninkaan osalle tulevan valtaa ja kunnioitusta, joka oli uskonnon mukaan varattu yksinomaan israelilaisten jumalalle. Israeliin syntyi laaja kuningaskunta vuoden 1000 eaa. tienoilla mm. siksi, että aluetta aiemmin hallinneet egyptiläiset, heettiläiset ja assyrialaiset olivat heikkoja. Välitön syy Israelin yhdistymiseen olivat filistealaiset ja muut Israelia ahdistelevat viholliset.

Juudan kuningaskunta

Juudan kuningaskunta (myös lyhyemmin Juuda) sijaitsi noin vuosien 920 eaa. ja 597 eaa. välillä Palestiinan eteläosassa Juudean eli Juudan historiallisella alueella. Nimensä kuningaskunta sai Juudan heimosta; Raamatun mukaan sen alue koostui Juudan ja Benjaminin heimojen asuma-alueista. Juudan kuningaskunta oli Israelin kuningaskunnan ohella toinen pääosin juutalaista uskontoa noudattanut valtakunta.

Raamatun kertomuksen mukaan Juudan kuningaskunta syntyi, kun yhtenäisen Israelin kuningas Salomon kuoleman (926–922 eaa.) jälkeen Jerobeam I sai pohjois- ja keskiosat valtakuntaa alaisuuteensa ja Salomon poika Rehabeam jäi hallitsemaan vain eteläistä osaa eli Juudaa, jonka pääkaupunki oli Jerusalem. Traditionaalisen kronologian mukaan ajoitettu arkeologinen todistusaineisto ei kuitenkaan kerro yhteisestä israelilaisesta valtakunnasta ennen Jerobeamin aikaa.

Juuda oli kuivempaa ja karumpaa aluetta kuin Israel, joten sen asukasmäärä oli huomattavasti pienempi ja se oli Israelia heikompi. Toisaalta alue oli vuoristoisena ylänkönä paremmin suojassa valloittajilta kuin Israel, ja niinpä Juuda jäi pitempään nauttimaan itsenäisyydestä tai jonkinasteisesta autonomiasta.

Juudan kuningaskunta tuhoutui, kun Nebukadressar II valloitti Jerusalemin vuonna 597 eaa. ja pakkosiirsi sen väestön yläluokan ja käsityöläiset Babyloniaan. Myöhemmin Persian kuningas Kyyros II Suuri kuitenkin salli heidän palata Juudaan. Persialaisvallan aikana Juuda sai tietynasteisen itsehallinnon.

Neoliittinen Lähi-itä

Neoliittinen Lähi-itä noin 10000-6000 kalenterivuotta eaa. oli maanviljelyn ja karjanhoidon synnyn ja vakiintumisen aikaa Lähi-idässä.

Ihmiset asettuivat laajalti asumaan paikoilleen. Maanviljely ja karjanhoito alkoivat esikeraamisella

ajalla, jolloin ei ollut saviastioita. Tältä ajalta ovat mm Jeriko ja Göbekli Tepe. Saviastiat keksittiin noin 7100 eaa. Pian alkoi Lähi-idän kuparikausi, jolloin

alkoi kehitys kohti sivilisaatiota.

Pohjois-Afrikka

Pohjois-Afrikka on Afrikan mantereen pohjoisin osa Saharan autiomaan pohjoispuolella. Yhdistyneiden kansakuntien tilastoinnissa siihen kuuluvat Algeria, Egypti, Libya, Marokko, Sudan, Tunisia ja Länsi-Sahara.Espanjalla on alueita Pohjois-Afrikassa.

Historiallisesti Pohjois-Afrikka on ollut muusta Afrikasta eristyksissä ollut saareke, jonka kulttuuriin ovat vaikuttaneet enemmän Eurooppa ja Lähi-itä kuin muu Afrikka. Eristyneisyys johtuu Saharan autiomaasta, joka rajaa etelässä Pohjois-Afrikan erilleen muusta Afrikasta. Kulkuyhteydet meritse ja maitse muuhun Afrikkaan olivat huonot, ja näin kulttuurivaikutteita ei ole kovin paljon kulkenut Saharan poikki. Sitä vastoin Välimerellä on purjehdittu varhaisista ajoista saakka.

Pohjois-Afrikan väestö on valtaosaltaan islaminuskoista, kun taas Saharan eteläpuolisessa Afrikassa myös kristinusko on laajalle levinnyt. Pohjois-Afrikan valtakielenä on arabia. Marokossa ja Algeriassa puhutaan sen ohella myös berberikieliä.

Vanhalla ajalla Pohjois-Afrikassa sijaitsivat muinainen Egypti ja Karthago. Myöhemmin koko alue kuului Rooman valtakuntaan, jonka hajottua vandaalit valloittivat sieltä alueita. 640-luvulla arabit valloittivat Pohjois-Afrikan, ja he ovat siellä nykyäänkin valtaväestönä. Myöhemmin alue oli Osmanien valtakunnan alaisuudessa. 1800-luvulla sen valloittivat Ranska, Italia ja Espanja siirtomaikseen. Vuosina 1940–1943 Pohjois-Afrikassa sodittiin toisen maailmansodan taisteluja. Alueen maista Egypti itsenäistyi vuonna 1922, muut 1950- ja 1960-luvuilla.

Syyrian kieli

Syyria (ܣܘܪܝܝܐ suryoyo, suryāyā) on seemiläisiin kieliin kuuluvan aramean kielen itäinen murre, jota aikoinaan puhuttiin laajalti hedelmällisen puolikuun alueella. Kielellä on noin 3 miljoonaa puhujaa Lähi-Idässä sekä diasporassa ympäri maailmaa. Laajimmassa määritelmässään syyriaa käytetään usein viittaamaan kaikkiin itä-aramealaisiin kieliin, joita puhutaan alueen erilaisten kristinuskoa tunnustavien ryhmien kuten assyrialaiskristittyjen parissa; erityisimmässä merkityksessään sillä viitataan Edessan klassiseen kieleen, josta muotoutui syyrialaisen kristillisyyden kieli. Syyriaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle kuten arabiaa ja hepreaa.

Muilla kielillä

This page is based on a Wikipedia article written by authors (here).
Text is available under the CC BY-SA 3.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.