Keidassuo

Keidassuo eli kohosuo tai kermikeidas[1] on suoyhdistymätyyppi, jossa suon keskusta on sen reunaosia (laiteita) ja ympäröivää kivennäismaata korkeammalla. Suomessa keidassoita on pääasiassa Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla.

Keidassuon tyypit ja suon rakenne

Keidassuot jaetaan pinnanmuotojensa perusteella eri tyyppeihin. Laakiokeitaiden keskiosa on tasainen ja reunaluisu jyrkempi kuin kilpikeitailla, jotka ovat enemmän kuperia. Viettokeitaat ovat yhteen suuntaan kaltevia. Keidassuon keskusta voi olla pari kolmekin metriä laiteita korkeammalla, viettokeitaissa suon ylälaita on korkein kohta.

Keidassuon märkiä painanteita nimitetään kuljuiksi ja niihin saattaa muodostua pieniä lampia. Rämemättäät eli kermit erottavat kuljut toisistaan. Kermit ja kuljut esiintyvät kohtisuoraan veden virtaussuuntaa vastaan. Kilpikeitaissa ne ovat siksi yleensä konsentrisesti eli suon korkeimman kohdan ympärillä. Eksentrisessä eli maastonmyötäisessä keidassuossa ne taas ovat yhdensuuntaisia. Allikko on kohosuolla oleva avovetinen vesiallas, kooltaan muutamasta metristä aina sataan metriin.

Suotyypeiltään keidassuon keskusta eli tasanne on pääasiassa nevaa. Keskustaa ympäröi reunaluisu, joka on kuivahkoa rämettä. Keidassuon laiteilla on yleensä reheviä rämeitä ja korpia.

Keidassuon keskusta saa vettä ja ravinteita vain sateesta, mutta laiteet myös kivennäismaalta. Keidassuo on siksi olemukseltaan ombrotrofinen. Viljavammat suotyypit, esimerkiksi letot ja korvet, ovat taas minerotrofisia eli saavat vetensä suota ympäröiviltä alueilta.

Kasvit ja eläimet

Keidassuon ombrotrofisuus näkyy paljon elektrolyyttejä tarvitsevien kasvien vähäisyytenä, vaatimattomampia lajeja on sen sijaan runsaasti. Niihin kuuluvat muun muassa erilaiset varvut, jotkin sarat, suopursu sekä rahkasammal. Keidassoiden mättäillä saattaa kasvaa jäkälää. Kermeillä voi kasvaa puita ja muuta rämekasvillisuutta, kuljuissa on rahkasammalta ja usein myös saroja. Ns. ruoppakuljuissa ei ole kasvillisuutta, vaan niitä peittää lahonnut rahkaturve eli ruoppa.

Keidassuon pesimälinnusto on tavallisesti niukka, korkeintaan 150 paria neliökilometrillä, kun se kangasmailla on alimmillaankin noin 200 paria. Tavallisimmat lajit ovat niittykirvinen, keltavästäräkki, kiuru, metsäkirvinen, liro, töyhtöhyyppä, kapustarinta ja kurki.

Tyypillisiä mutta harvalukuisia ovat muun muassa isolepinkäinen, riekko ja tavi. Joillakin soilla pesivät yhdyskunnissa lokit. Petolinnuista keidassuolla voi tavata kalasääsken, kuten myös suopöllön, joka on sopeutunut pesimään avosoilla. Suurista nisäkkäistä suolla viihtyy hirvi, pienemmistä nisäkkäistä siellä tavataan kettuja, supikoiria sekä myyriä, kuten metsämyyrä, peltomyyrä ja vesimyyrä. Runsaslajisimpia keidassuolla ovat kuitenkin monet erilaiset hyönteiset, hämähäkeistä muurahaisiin ja perhosiin.

Esimerkkejä keidassoista

Edustavia keidassoita on muun muassa Kauhanevan–Pohjankankaan kansallispuistossa Etelä-Pohjanmaalla, Torronsuon kansallispuistossa Kanta-Hämeessä, Valkmusan kansallispuistossa Kymenlaaksossa ja Kurjenrahkan kansallispuistossa Varsinais-Suomessa. Muita esimerkkejä keidassoista tai keidassoita sisältävistä suoyhdistymistä ovat muiden muassa Siikaneva Ruovedellä Pirkanmaalla, Linnaistensuo Lahdessa ja Nastolassa Päijät-Hämeessä sekä Eksyssuo Loimaalla ja Huhmassuo ja Reksuo Somerolla Varsinais-Suomessa.

Lähteet

  • Lahti, Kimmo & Rönkä, Antti: Biologia: Ympäristöekologia. Helsinki: WSOY oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-29702-X.

Viitteet

  1. Maaperägeologinen sanasto Geologian tutkimuskeskus

Kirjallisuutta

  • Ojala, P. (kuvat), Kallinainen, P., Koponen, S., Ruuhijärvi, R. (tekstit) 1986. Elämää keidassuolla. Julkaisija: Weilin+Göös, Helsinki. 120 s. ISBN 951-35-3702-1.
  • Miettinen M., Huhta V., Mikkola K., Häyrinen U., Kuronen I., Rapeli M. 1978. Suoaapinen. Julkaisija: Suomen luonnonsuojeluliitto, ss. 30-36.
Aapasuo

Aapasuo on suoyhdistymätyyppi, jossa suoalueen keskikohta on selvästi sen reunoja alempana. Aapasoita on Suomessa etenkin Pohjois-Suomessa.

Avosuo

Avosuo on puuton suo. Avosoihin Suomessa kuuluvat suotyypeistä neva ja letto. Nevasta käytetään englannin kielellä nimitystä open bog (suom. avoin suo). Se on yleensä kostea, eikä siellä ole juurikaan eläimiä.

Kangasmetsä

Kangasmetsä on viileän ilmastovyöhykkeen tavallisin metsätyyppi. Se on tavallisimmin havumetsää eli taigaa. Kankaan maalaji on tavallisesti moreenia. Karuimmilla kankailla peruskallio on lähellä maanpintaa tai kiviaines on niin suurirakeista, että sadevesi läpäisee sen huuhtoen mukanaan mahdolliset ravinteet. Rehevämmillä kankailla maaperä on savipitoista ja tiivistä, jolloin ravinteiden huuhtoutuminen on vähäisempää. Ääripäiden väliin sijoittuvat sora-, hiekka-, hieta- ja hiesumaat, joissa kivirakeiden koko vaihtelee, ja huuhtoutuminen on siten vaihtelevaa.

Karukkokangas

Karukkokangas on kangasmetsä, jonka maaperä on erittäin karua eikä tarjoa hyvää kasvualustaa männylle. Kalliomaiden ja hietikoiden kasvillisuus muistuttaa karukkokankaita.

Karukkokankaita esiintyy koko Suomessa. Karukkokankaas humus on ohut ja hapan. pH on noin 3,6. Maannoksessa on lahonnutta jäkälää. Kivennäispitoisissa maissa on vähän tai ei lainkaan hienojakoista maa-ainesta. Jäkäliä on karukkokankailla melko runsaasti. Yleisiä jäkäliä ovat poronjäkälät. Sammalet eivät menesty, mutta kynsisammalta esiintyy. Heiniä ja ruohoja on karukkokankailla vähän ja ne ovat pääasiassa valoisilla hiekkamailla menestyviä lajeja. Varpuja on harvassa eikä varsinaista pensaskerrosta ole. Puuston muodostavat matalat männyt.

Cajanderin metsätyyppioppiin liittyen karukkokankaiden metsätyyppi on jäkälätyyppi (Cladina-tyyppi, ClT) Etelä-Suomessa, Pohjanmaa-Kainuussa, Peräpohjolassa sekä Metsä-Lapissa. Se luetaan joskus myös kuivaksi kankaaksi. Tunturi-Lapin koivikoissa esiintyy lisäksi harvinaisena variksenmarja-jäkälätyyppi (EClT).

Keidas

Keidas on kostea, rehevä ja viljelyskelpoinen paikka aavikolla, jossa on pysyvästi saatavilla tuoretta vettä. Ne voivat olla eri kokoisia: isoimmat voivat olla hehtaarin kokoisia, pienimmät pelkkiä lähteitä luonnollisesti kastuvilla alueilla. Maanalaiset vesivarastot saavat aikaan suurimman osan keitaista, joiden lähteet ja kaivot, joista osa on arteesisia, voivat hiekkakivialueilla saada vetensä jopa 800 kilometrin päästä.Keitaita on yleisimmin maailman kuivilla alueilla Afrikan Saharassa tai Keski-Aasiassa ja niillä asuu usein paimentolaisia jotka ovat riippuvaisia niistä. Arvioidaan että Saharassa 60 % ihmisistä asuu keitailla. Myös aavikoilla elävät villielämet ovat riippuvaisia niistä.Useat silkkitien historiallisista kaupungeista ovat nousseet keitaille esimerkiksi: Samarkand, Merv, Yarkant ja Turfan. Tälläisissä tapauksissa ei pelkkä lähde tai kaivo ole kuitenkaan useimmiten ole riittänyt turvaamaan vedensaantia vaan on tarvittu maanalainen joki.

Kuiva kangas

Kuiva kangasmetsä on yksi Suomen metsätyyppioppiin kuuluva metsien kasvupaikkapäätyyppi. Merkittävin kuiva kangastyyppi on kanervatyyppi (Calluna-tyyppi, CT). Siihen kuuluu kolme prosenttia Etelä-Suomen metsämaasta.

Kuivilla kankailla parhaiten menestyvä puulaji on mänty. Niillä voi kasvaa myös kuusia ja useita lehtipuitakin, mutta ne jäävät siellä maaperän karuuden vuoksi yleensä pienikokoisemmiksi.

Pohjoisempana Pohjanmaan ja Kainuun leveysasteilla oleva kuivan kankaan kasvupaikkatyyppi on variksenmarja-kanervatyyppi (Empetrum-Calluna-tyyppi, ECT), jonka puusto on samankaltainen kuin kanervatyyppiin kuuluvan metsän.

Peräpohjolassa esiintyy kolman kuivan kankaan tyyppi, varpu-jäkälä-tyyppi (Ericaceae-Cladina-tyyppi, ErCIT). Varpu-jäkälätyyppiin kuuluu 10 prosenttia Suomen pohjoisosan metsistä.

Koko maassa myös karukkokankaaksi kutsuttuun kuivan kankaan päätyyppiin kuuluva jäkälätyyppi (Cladinatyyppi, CIT) on samankaltainen kaikkialla Suomessa. Sille on tyypillistä miltei yhtenäinen poronjäkäläkerros.

Letto

Letto on Suomessa kehitettyyn metsätyyppioppiin kuuluva runsasravinteinen puuton suotyyppi eli ravinteinen avosuo.

Murronkulma

Murronkulma (koulupiirinä aiemmin Luodesuo) on kyläkunta ja entinen koulupiiri Jokioisilla Kanta-Hämen maakunnassa.Kulmakunnalla on 175 asukasta, ja siellä toimii Jokioisten Murron kyläyhdistys. Toiminnan keskuksena on kyläyhdistyksen omistama talkootupa. Kulmakunnalla on aiemmin toiminut Luodesuon kansakoulu. Koulu lopetettiin vuonna 1968.Kulmakunnan osa-alueita ovat Kyyhkysmäki, Peltosuo, Murronkulma ja Luodesuo. Tärkein liikenneväylä kulmakunnan sisällä on Murronkulmantie. Kulmakunta sijaitsee Jokioisten keskustan välittömässä läheisyydessä valtatien 10 molemmin puolin, ja se muodostuu pääosin Jokioisten Vaulammin, Haapaniemen ja Niemen kylien takamaista. Kulmakunta rajoittuu etelässä Someron Sylvänän, Ollilan ja Paltan kylien takamailla sijaitsevaan Koisthuhdan kulmakuntaan Somerolla ja idässä Tammelan Torron kylään.Luonnonympäristöä kulmakunnalla hallitsevat Loimijoen sivujoki Haapajoki ja kulmakunnan halki kulkeva Syrjänharju. Myös Suomen suurin luonnontilainen keidassuo Torronsuo Tammelassa ulottuu kulmakunnan alueella hiukan Jokioisten puolelle. Asutus keskittyy laajojen peltoaukeittein reunoille.Paikallisia nähtävyyksiä ovat siirtoväen asuttamisen muistoksi pystytetty Karjalaisten muistokivi sekä luonnonmuistomerkiksi vuonna 1963 rauhoitettu siirtolohkare Satulinkivi eli Vahankivi, joka on kolmen kunnan, Jokioisten, Tammelan ja Someron ja nyttemmin myös kahden maakunnan, Kanta-Hämeen ja Varsinais-Suomen rajakivi.Vuonna 2013 Murronkulma valittiin Kanta-Hämeen vuoden kyläksi. Perusteina valinnalle mainittiin Murronkulman kylätoiminnan kylän ja kunnan kokoon nähden vahva innovatiivisuus ja yhteisöllisyys, mistä osoituksena on ollut muun muassa osallistuminen ja aloittellisuus Jokioisten pitäjänsuunnitelman laadinnassa vuonna 2012.

Neva (suotyyppi)

Neva on Suomessa kehitettyyn metsätyyppioppiin kuuluva suotyyppi, joka on puuton avosuo. Veden korkeuden vaihtelut voivat olla verrattain suuret. Englanniksi nevasta käytetään nimitystä open bog eli avoin suo.

Nivusjärvi

Nivusjärvi on Pirkanmaalla Parkanossa Lamminkoskella sijaitseva järvi, joka kuuluu Kokemäenjoen vesistössä Ikaalisten reitin valuma-alueen Kuivasjärven valuma-alueeseen. Nivusjärvi on pienen Nivusjärven valuma-alueen keskusjärvi.

Nousiainen

Nousiainen (ruots. Nousis) on Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Nousiaisten naapurikunnat ovat Aura, Masku, Raisio, Mynämäki, Pöytyä, Rusko ja Turku. Kunnan koilliskulmassa on alkujaan kahdeksan kunnan yhteinen rajakivi Kuhankuono.

Nousiaisten asukkaasta käytettään sanaa noustelainen.

Pohjankangas

Pohjankangas on noin 30 kilometrin pituinen harjumuodostuma Satakunnan pohjoisosassa.

Pohjankangas sijaitsee suurimmaksi osaksi Kankaanpään kaupungin alueella. Aivan pohjoisin osa Pohjankankaasta on Karvian kunnan alueella ja kuuluu Kauhanevan–Pohjankankaan kansallispuistoon. Kankaanpäässä oleva alue on lähes kokonaan valtion omistuksessa ja muodostaa Pohjankankaan ampuma-alueen, joka on kaikkiaan noin 20 kilometrin pituinen.

Pohjankangas alkaa Kankaanpään Niinisalosta, jonka eteläpuolelle se jatkuu parinkymmenen kilometrin pituisena Hämeenkankaan harjumuodostumana. Alueen eteläosassa on Mustakeidas-niminen keidassuo, jonka jälkeen alkaa varsinainen Pohjankankaan harju.

Ruokkaanneva

Ruokkaanneva (pinta-ala 323 ha) on suo Vimpelin Sääksjärvellä. Se kuuluu Suomen Natura 2000 -alueisiin.

Ruokkaanneva on keidassuo, jossa on myös aapamaisia piirteitä. Suo on Etelä-Pohjanmaan tärkeimpiä lintujen pesimä- ja levähdysalueita.

Räme

Räme on Suomessa kehitettyyn metsätyyppioppiin kuuluva kuivahko ja puustoinen suotyyppi, jonka valtapuu on mänty. Keidassoilla rämettä esiintyy suon laiteilla ja keskustan rämemättäillä eli kermeillä. Aapasoiden reunoilla on tavallisesti rämettä. Rämeet ovat pinta-alaltaan merkittävin suotyyppi Suomessa, noin 60 prosenttia kaikista soista on rämeitä. Niitä esiintyy kaikkialla, jopa kallioisilla meren saarilla.

Saniaistyyppi

Saniaistyyppi (Filices-tyyppi, FT) on suomalaisen metsätyyppiopin mukainen lehtotyyppi, jota esiintyy koko Suomessa, missä lehtoja on.

Soidinsuo (Mäntsälä)

Soidinsuo on suo Mäntsälän Hyökännummella.

Suo on keidassuo, ja sen pinta-ala on 39 hehtaaria. Ympäristöministeriön soidensuojelutyöryhmä valitsi vuonna 2015 Soidinsuon yhdeksi soista, joiden luonnonarvoilla on valtakunnallista merkitystä. Suolta on otettu turvepehkua. Pohjoisosassa on jäänteitä turveladoista. Suon laitoja on ojitettu.Soidinsuo muodostaa yhdessä Porakallion kanssa paikallisten virkistysalueen. Soidinsuo ja Porakallio–Tasalankallio on seutukaavassa varattu retkeily- ja ulkoilualueeksi. Hyökännummen osayleiskaavassa alue on varattu pääosin maa- ja metsätalousvaltaiseksi alueeksi, jonne on osoitettu ohjeellisia ulkoilureittejä.

Suometsä

Suometsät ovat soita, joilla kasvaa metsän tapaan myös puita. Suomessa suometsiin kuuluvia suotyyppejä ovat räme, luhta ja korpi.

Suomalaisen suometsien tutkimuksen uranuurtaja oli professori Oskari Lukkala.

Suotyyppi

Suotyyppi on samankaltaisten kasvupaikkatekijöiden ja samankaltaisen suokasvillisuuden luonnehtima suokuvio (eli maastokuvio suolla), jossa kasvaa ekologisilta vaatimuksiltaan samankaltaisia suokasveja. Pääsuotyypit ovat räme, neva, korpi, letto, luhta ja lähteikkö.Suoyhdistymä on suo, joka koostuu vähintään kahdesta metsätyyppiopin mukaisesta suotyypistä. Suomen suoyhdistymät on tyypitelty kolmeksi suoyhdistymätyypiksi, jotka ovat aapasuo, keidassuo ja palsasuo.

Torronsuo

Torronsuo Tammelassa Kanta-Hämeessä on suomen suurin luonnontilainen keidassuo. Suolla sijaitsee vuonna 1990 perustettu Torronsuon kansallispuisto.

Muilla kielillä

This page is based on a Wikipedia article written by authors (here).
Text is available under the CC BY-SA 3.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.