Bysantin armeija

Bysantin valtakunnan eli Itä-Rooman armeija kehittyi sitä edeltäneestä Rooman valtakunnan armeijasta. Armeija muuttui keisari Diocletianuksen aikana perinteisistä raskaista legioonista käsittämään enemmän ratsuväkeä. Bysantin armeija oli kuuluisa raskaasta katafrakti-ratsuväestään. Myöhemmin armeija järjestettiin uudelleen keisari Herakleioksen aikana uuden teemajärjestelmän mukaan. Ulkomaalaiset palkkasotilaat yleistyivät ajan myötä. Armeija koki Manzikertin taistelussa murskatappion, josta se ei koskaan toipunut.

Diocletianuksen uusi armeija

Itä-Rooma syntyi, kun keisari Diocletianus järjesti valtakunnan uudelleen. Uusi hallintomuoto tetrarkia ei jäänyt pysyväksi, mutta hänen uudelleenorganisoimansa armeija säilyi. Diocletianus lopetti vanhat raskaaseen jalkaväkeen perustuneet legioonat ja jakoi armeijan kahteen erityyppiseen yksikköön: rajayksikköihin ja kenttäyksikköihin.

Rajayksiköt (limitanei) vartioivat valtakunnan rajalinnoituksia, limes, ja ne koostuivat huonosti koulutetuista joukoista. Niiden vastakohtana kenttäyksiköt sijaitsivat kauempana rajasta ja pystyivät liikkumaan nopeasti sinne, missä niitä tarvittiin, joko hyökkäämään tai puolustamaan. Näillä joukoilla oli hyvät varusteet ja ne olivat hyvin koulutettuja. Ne olivat suurimmalta osalta jalkaväkeä, mutta ratsuväkijoukkoja oli enemmän kuin vanhoissa, prinsipaatin legioonissa. Kenttäarmeijan yksikköjä olivat:

  • Scholae (”koulut”) olivat yleensä eliittiratsuväkeä.
  • Palatinae (”palatsijoukot”) olivat keisarin henkilökohtainen kaarti. Konstantinus Suuri loi ne korvaamaan pretoriaanikaartin.
  • Comitatenses olivat vakinaisia joukkoja. Ne koostuivat ratsu- ja jalkaväestä.
  • Pseudocomitatenses olivat rajajoukkoja, jotka oli muutettu kenttäarmeijan yksiköiksi.

Teemat

Seuraava uusi mullistus tuli keisari Herakleioksen ja hänen seuraajiensa aikana. Herakleios aloitti valtakunnan järjestämisen uuden aluejärjestelmän mukaiseksi: valtakunta jaettiin uudelleen provinsseihin, joita kutsuttiin teemoiksi (thema). Teemaa johti aina sotilaskomentaja (strategos), joka johti siviilihallintoa ja armeijan joukkoja. Teemojen alkuperäinen tarkoitus oli auttaa valtakuntaa puolustautumaan muslimien hyökkäyksiltä. Alkuperäiset neljä teemaa sijaitsivat kaikki Vähässä-Aasiassa:

  • Thema Armeniakon – Vähän-Aasian itäosat
  • Thema Anatolikon – Vähän-Aasian kaakkois- ja sisäosat
  • Thema Opsikion – Bithyniassa ja Paflagoniassa
  • Thema Thrakesion – Vähän-Aasian luoteisosassa
  • Lisäksi Pamfyliassa ja Rodoksella sijaitsi karabisianoi-laivastojoukot, joiden tehtävänä oli puolustautua muslimien laivastoja vastaan. Karabisianoit eivät koskaan muodostaneet teemaa. Heidät lakkautettiin 700-luvulla ja korvattiin Kibyrrhaiotain teemalla.[1]

Sotilaille annettiin maata teemojen sisällä, jotta he pystyisivät elättämään itsensä ja perheensä. Neljän ensimmäisen teeman tarkoitus oli pitää yllä armeijan joukkoja. Karabisianon teeman oli tarkoitus pitää yllä laivaston joukkoja. Myöhemmin teemajärjestelmä laajeni myös valtakunnan länsiosiin. Myöhemmin tapahtuneiden kapinoiden takia teemat jaettiin pienempiin osiin. Teeman strategoksen alapuolella olevien komentajien sotilasarvo oli tourmarchai, ja he hallitsivat aluetta, jonka nimi oli tourmai. Heidän alapuolellaan oli droungarioi, joka johti tuhat miestä käsittäviä yksikköjä, joiden nimi oli droungoi. Nämä pystyttiin jakamaan pienempiin yksikköihin, banda, joihin kuului 300 miestä. Todellisuudessa miehiä saattoi olla niinkin vähän kun 50.

Tagmata

Tagmatat (”rykmentit”) olivat valtakunnan vakinaisia joukkoja, jotka yleensä sijaitsivat Konstantinopolissa tai sen lähettyvillä. Diocletianuksen armeijoista syntyivät ensimmäiset tagmatat. Neljä maineikkainta tagmataa olivat:

  • Skholai (kreik. Σχολαι, ”koulut”),
  • Ekskoubitoi (kreik. Εξκουβιτοι, ”vartijat”);
  • Arithmoi (kreik. Αριθμοι, ”numerot”) tai Vigla (kreik. υιγλα, ”vartio”)
  • Tagma ton Hikanaton (kreik. Ικανατοι, ”arvokkaat”)

Nämä olivat ratsuväestä koostuvia joukkoja, joissa oli noin 1 000–6 000 miestä. Muut tagmat olivat joko ratsuväkeä tai jalkaväkeä. Esimerkiksi tagma ton Teikheon (”muuri”) tehtävä oli pitää Theodosiuksen muuri miehitettynä. Ulkomaalaiset palkkasotilaat, Hetaireia, jaettiin joskus alkuperänsä mukaan seuraaviin ryhmiin: fragkoi (frankit), skythikoi (skyytit) ja latinikoi ("latinalaiset").

Konstantinos IX:n jälkeen armeija alkoi rappioitua ja valtakunta luotti entistä enemmän ulkomaalaisiin palkkajoukkoihin. Kenraalikunta koottiin pikemminkin henkilökohtaisten suhteiden kuin sotilaallisten ansioiden mukaan. Tämä kostautui kohtalokkaassa Manzikertin taistelussa.

Aleksios I

Manzikertin taistelun jälkeen armeija oli murskana ja valtakunta pitkään lamaannuksen tilassa. Paras sotilaiden värväysalue, Vähä-Aasia, oli suurelta osin menetetty ja valtakunta köyhtynyt. Normanneille 1081 kärsitty Dyrrhakhionin tappio merkitsi pohjakohtaa.

Aleksios I alkoi koota armeijaa uudelleen feodaalipohjalta. Kotimaiselle ratsuväelle alettiin nyt maksaa rahapalkan sijaan maaomaisuudella. Tämä synnytti uuden pronoia-järjestelmän. Samaan aikaan armeijan iskuvoima koostui enenevässä määrin ulkomaisista palkkasotureista: länsimaisesta raskaasta ratsuväestä (latinikon, latinalaiset), petsenegien ja kasaarien kevyestä ratsuväestä (skythikon, skyytialaiset), unkarilaisista (vardariotes) sekä kristinuskoon kääntyneistä turkmeeneista ja arabeista (turkopouloi). Jalkaväen tärkein osasto oli varjagikaarti, varagginoi, joka oli pohjoismaisten sekä normannipalkkasoturien ryhmä. Armeija oli parhaimmillaan erittäin iskukykyinen ja toimiva, mutta sen suorituskyky riippui ratkaisevasti kenraalin taidoista: kykenikö hän saamaan eri kansallisuuksista ja kulttuureista peräisin olevat joukot yhteistoimintaan.[2] Berrhoian taistelun jälkeen 1121 Bysantti oli jälleen hyökkäystiellä, ja kykeni lännessä valtaamaan menetetyt alueet. Idässä takaisinvalloitus tyrehtyi 1176 Myriokefalonin ratkaisemattomana päättyneeseen taisteluun, joka jätti jälkeensä köyhtyneen ja heikentyneen valtakunnan. Manuel I:n seuraajat pyrkivät nyt lähinnä vakiinnuttamaan tilanteen ja suojaamaan rajat. Tämä ”Bysantin hopeiseksi ajaksi” kutsuttu kausi päättyi neljännen ristiretken katastrofiin ja Konstantinopolin valtaukseen.

Katso myös

Lähteet

  • Kazhdan, Alexander P.: The Oxford dictionary of Byzantium. Oxford University Press, 1991. ISBN 978-0-19-504652-6. (englanniksi)

Viitteet

  1. Kazhdan, s. 1105–1106
  2. Jan Ingar Thon: Keisarin kaarti. Tieteen Kuvalehti Historia, 2008, nro 17, s. 54-59. Bonnier. ISSN 0806-5209.
Basileios II

Basileios II Bulgaroktonos (Bulgaarintappaja, Bulgaarinsurma, Βασίλειος Β' Βουλγαροκτόνος; 958 – 15. joulukuuta 1025) oli Bysantin keisari 10. tammikuuta 976 alkaen aina kuolemaansa vuoteen 1025 asti.

Basileioksen isä oli keisari Romanos II, joka kuoli hänen ollessaan vain viisivuotias. Koska Basileios ja hänen veljensä Konstantinos olivat liian nuoria hallitsemaan, meni heidän äitinsä Theofano Anastaso naimisiin Romanoksen johtavan kenraalin Nikeforos II Fokaksen kanssa. Vuonna 969 Nikeforos murhattiin ja vallan otti toinen kenraali, Johannes I Tzimiskes. Kun Johannes kuoli vuonna 976, Basileioksesta tuli vihdoin keisari.

Bergamo

Bergamo (itälombardiksi Bèrghem) on kaupunki Alppien juurella Lombardiassa Pohjois-Italiassa. Se on samannimisen maakunnan pääkaupunki. Kaupungissa oli 118 756 asukasta vuonna 2014.

Bysantin ja osmanien sodat

Bysantin ja osmanien väliset sodat olivat Bysantin valtakunnan ja turkkilaisten osmanien vuosina 1265–1453 käymiä sotia. Bysantin valtakunnan olemassaolo päättyi, kun osmanit valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453.

Bysantin valtakunta

Bysantin valtakunta eli Itä-Rooma (m.kreik. Βασιλεία τῶν Ῥωμαίων, Basileia tōn Rhōmaiōn tai Πολιτεία τῶν Ῥωμαίων, Politeia tōn Rhōmaiōn; lat. Imperium Romanum; "Roomalaisten keisarikunta") oli Rooman valtakunnan itäosa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla ja jonka valtakausi kesti yli tuhat vuotta aina vuoteen 1453 saakka. Bysanttilainen identiteetti oli yhdistelmä roomalaisuutta, kreikkalaista (hellenististä) kulttuuria ja ortodoksista kristinuskoa. Bysantti katsoi viimeiseen saakka edustavansa keisarillisen Rooman valtakunnan perintöä keisari Konstantinus Suuren luomassa kristillisessä muodossa.Nimi Bysantin valtakunta on johdettu valtakunnan pääkaupungin Konstantinopolin aiemmasta nimestä Byzantion. Nimitys on puhtaasti historiankirjoituksellinen ja se on kehitetty 1500-luvulla. Valtakunnan asukkaat itse näkivät itsensä roomalaisina (rhomaioi) loppuun saakka, ja nimitys säilyi Kreikassa käytössä 1800-luvulle saakka. Nimitystä Bysantti käytettiin Länsi-Euroopassa lähinnä sen vuoksi, että kyseinen keskiaikainen, myöhäisantiikkisesta Roomasta vähitellen erkaantunut valtakunta haluttiin erottaa historiankirjoituksessa sekä antiikin Roomasta että Kreikasta, joihin suhtauduttiin 1500–1700-luvuilla usein ihannoivasti.Bysantin valtakunnan alku ja antiikin Rooman valtakunnan loppu voidaan sijoittaa monella tavalla. Eräänä alkuna voidaan pitää vuotta 330, jolloin Konstantinus Suuri perusti Konstantinopolin Byzantionin kaupungin paikalle. Toinen mahdollisuus on käyttää alkupisteenä keisari Theodosius I:n aikaa 300-luvun lopulta, jolloin Rooman valtakunnan kahtiajako muodostui lopulliseksi. Nykyisin useimmat tutkijat käyttävät nimitystä Bysantti vasta keisari Justinianus I:n ajasta 500-luvun alkupuolelta lähtien. Lopullisesti Bysantin voidaan katsoa muuttuneen poliittisena organisaationa antiikin Rooman valtakunnasta erilliseksi 600-luvulla tapahtuneiden muutosten seurauksena. Latina säilyi valtakunnan hallintokielenä aina 600-luvulle asti, jolloin sen syrjäytti enemmistön puhuma kreikan kieli.

Alkujaan Bysantin valtakuntaan kuuluivat kaikki Välimeren itäosan rannikot. 600-luvulla se menetti suuren osan alueistaan arabeille, minkä jälkeen se käsitti vain Anatolian ja osan Balkania. Valtakunta koki nousu- ja laskukausia, mutta pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle asti. Valtakunta jaettiin väliaikaisesti neljännen ristiretken jälkeen ja se tuhoutui lopullisesti turkkilaisten valloittaessa Konstantinopolin vuonna 1453. Bysantin kulttuuriperintö elää kuitenkin edelleen esimerkiksi ortodoksisessa kirkossa ja sen luostareissa.Bysanttia tutkii klassillisesta filologiasta 1800-luvun lopulla eriytynyt oppiaine nimeltä bysantinistiikka.

Bysantin–sassanidien sota (603–628)

Bysantin–sassanidien sota (myös Bysantin–Persian sota) käytiin vuosina 603–628. Se oli viimeinen ja suurin Persian ja Rooman välisistä sodista. Sassanidit oli persialainen hallitsijasuku, joka hallitsi Persiaa ja suuria alueita Lähi-idässä vuosina 226–651. Aluksi persialaiset olivat menestyksekkäitä sodassa, mutta lopulta Bysantin keisari Herakleioksen onnistui kääntää sotaonni ja vallata takaisin Bysantin aikaisemmin menettämät alueet.

Sodan tärkeimmäksi vaikutukseksi jäi kummankin valtakunnan heikentyminen, josta muslimit hyötyivät suuresti vallatessaan lännessä laajoja alueita Bysantilta ja sassanidien valtakunnan romahtaessa idässä.

Dyrrhakhionin taistelu (1081)

Dyrrhakhionin taistelu käytiin 18. lokakuuta 1081 Bysantin valtakunnan ja Etelä-Italian normannien välillä Dyrrhakhionin kaupungin edustalla (nykyinen Durrës Albaniassa). Taistelussa Robert Guiscardin johtamat normannit kukistivat Bysantin keisari Aleksios I Komnenoksen johtaman armeijan.

Vuonna 1081 Apulian ja Calabrian herttua Robert Guiscardin johtama normanniarmeija nousi maihin Avlonassa (nykyinen Vlorë, Albaniassa) tavoitteenaan valloittaa alueita läntiseltä Balkanilta. Bysantin keisari Mikael VII Dukas oli aiemmin kihlauttanut poikansa Konstantinoksen Robertin tyttärelle Helenalle. Mikael oli kuitenkin syrjäytetty vuonna 1078, mistä Robert sai verukkeen hyökätä bysanttilaisia vastaan.Kesäkuussa 1081 Robert ryhtyi piirittämään alueen pääkaupunkia Dyrrhakhionia, mutta menetti laivastonsa Bysantin liittolaisen Venetsian hyökättyä normanneja vastaan merellä. 18. lokakuuta Bysantin keisari Aleksios I Komnenoksen johtama armeija hyökkäsi normannien joukkoja vastaan kaupungin edustalla. Taistelu alkoi bysanttilaisten kannalta hyvin, kun Bysantin armeijan vasen siipi löi normannien oikean siiven pakoon. Bysanttilaiset ryhtyivät kuitenkin liian innokkaasti takaa-ajoon ja kärsivät tappion. Normannien ritarit löivät bysanttilaisten keskustan, jolloin koko Bysantin armeija kääntyi pakoon keisari Aleksioksen pystyessä vain vaivoin pakenemaan taistelusta. Bysanttilaiset kärsivät raskaita tappioita ja menettivät noin 5 000 miestä, mukaan lukien suurimman osan taisteluun osallistuneesta varjagikaartista.Taistelun jälkeen Robertin joukot valloittivat Dyrrhakhionin talvella 1082 ja etenivät Makedoniaan ja Thessaliaan. Robert joutui kuitenkin lähtemään Kreikasta Saksan kuningas Henrik IV:n hyökättyä hänen liittolaistaan paavi Gregorius VII:tä vastaan. Hän jätti sotaretken komennon pojalleen Bohemundille, joka taisteli aluksi menestykkäästi aiheuttaen useita tappioita Aleksioksen joukoille, kunnes keväällä 1083 Aleksios kukisti normannit Larissan edustalla käydyssä taistelussa. Bohemund joutui palaamaan takaisin Italiaan ja normannit menettivät kaikki valloituksensa Balkanilla. Syksyllä 1084 Robert hyökkäsi jälleen bysanttilaisia vastaan nousemalla maihin Korfussa ja kukistamalla venetsialaisten ja bysanttilaisten laivastot. Hän kuitenkin sairastui ja kuoli Kefaloniassa heinäkuussa 1085, jonka jälkeen hänen poikansa luopuivat sotaretkestä.

Excubitores

Excubitores (lat., ’vartijat’, kreik. ἐξκούβιτοι, ekskoubitoi) oli Bysantin keisarien palatsihenkivartiokaarti, jonka perusti keisari Leo I (hallitsi 457–474) korvaamaan aiemmat Scholae-joukot. Kaarti koostui 300 miehestä, jotka oli värvätty Isaurian vuoristosta Vähästä-Aasiasta. Kaartin komentaja comes excubitorum nousi usein keisarillisessa hovissa erittäin korkeaan asemaan. Kaartista tuli 600-luvulla pelkkä seremoniallinen palatsiyksikkö, kunnes keisari Konstantinos V (hallitsi 741–775) organisoi sen uudelleen Ekskoubitoi-nimiseksi armeijan tagmata-eliittiyksiköksi, jonka komentajan arvonimi oli domestikos ton ekskoubiton. Käsite katosi käytöstä 1000-luvulla. Ekskoubitoi-tagma mainitaan viimeisen kerran vuonna 1081, kun se osallistui Dyrrhakhionin taisteluun normanneja vastaan.

Gregorius I

Pyhä Gregorius I (Gregorius Suuri) (noin 540 – 12. maaliskuuta 604) oli kirkonopettaja ja toimi paavina 3. syyskuuta 590 – 12. maaliskuuta 604. Paavina Gregorius oli Rooman kirkon aseman merkittävä rakentaja. Hän aloitti suuren käännytystoiminnan ja varmisti verotuksellaan kirkon taloudellisen riippumattomuuden. Hänen työtään oli myös kirkkoisä Augustinuksen ajatuksen ”kirkosta Jumalan valtakunnan edustajana maan päällä” vakiintuminen.

Ortodoksisessa kirkossa häntä kunnioitetaan pyhänä nimellä Gregorios Dialogos (kreik. Γρηγόριος ο Διάλογος) ja ennenpyhitettyjen lahjain liturgian ylöskirjoittajana. Lisänimen Dialogos hän on saanut teoksestaan Dialogit.

Martti Luther ja muut protestanttiset reformaattorit väittivät kirkon rappion ja pimeän keskiajan alkaneen Gregoriuksesta. Tämä korosti askeesia ja itsensä kuolettamista, kehitti kiirastulioppia ja edisti pyhimysten kunnioitusta.

Herakleios

Herakleios (lat. Flavius Heraclius Augustus) (noin 575 – 11. helmikuuta 641) oli Itä-Rooman eli Bysantin keisari vuosina 610–641.Herakleioksen aikana kreikasta tuli Bysantin virallinen kieli latinan sijaan. Vanhat roomalaiset arvonimet imperator, augustus ja caesar jäivät syrjään keisarin alkaessa käyttää kreikaksi kuningasta tarkoittavaa arvonimeä basileus.

Italian historia

Italia (yhdistyi 1861) on vaikuttanut syvästi Välimeren alueen ja koko Euroopan kulttuuriin. Magna Graecian kreikkalaisvallan jälkeen etruskit ja sitten Rooman valtakunta hallitsivat Italiaa vuosisatojen ajan. Italia oli keskiajalla ja renessanssissa tärkeä filosofian, tieteen ja taiteen keskus.

Konstantinos IV

Konstantinos IV (652–685) oli Bysantin keisari vuosina 668–685.

Konstantinoksesta tuli keisari kun hänen isänsä Konstans II murhattiin. Hänenn veljensä nimettiin kanssahallitsijoiksi.

Arabien laivasto eteni vuonna 674 Konstantinopolin edustalle mutta joutui perääntymään syksyn tullessa. Lopulta arabit piirittivät Konstantinopolia vuonna 678, mutta heidät lyötiin kun Bysantin laivasto käytti "kreikkalaista tulta". Kalifi Muawija solmi nyt rauhan kolmeksikymmeneksi vuodeksi Bysantin kanssa.

Pohjoisesta uhkasi jo uusi vaara, kun Asparuhin johtamat bulgaarit ylittivät Tonavan ja vuonna 680 Konstantin lähetti laivaston heitä vastaan. Laivasto purjehti Mustanmeren rantaa Tonavan suistolle samalla kun ratsuväkeä seurasi Traakian kautta. Yrityksistä hulimatta bulgaareihin ei saatu kosketusta ja armeija joutui vetäytymään kun keisari sairastui. Ylittäessään Tonavaan Bysantin armeija joutui bulgaarien hyökkäyksen kohteeksi ja koki suuria tappioita. Bulgaarit tunkeutuivat nyt Bysantin alueelle ja perustivat uuden kuningaskunnan, Bulgarian.

Vuonna 680 Konstantinos kutsui koolle kuudennen ekumeenisen kirkolliskokouksen Konstantinopolissa. Samoihin aikoihin hän pyrki varmistamaan poikansa aseman kruununperijänä. Niinpä Konstantinos riisti veljiltään Herekleiosilta ja Tiberiukselta heidän keisarilliset arvonimensä ja antoi silpoa heidän nenänsä niin ettei heistä olisi tulevaisuudessa keisareiksi.Konstantinos kuoli syyskuussa 685 ollessaan vain 33-vuotias. Hänen vanhimmasta pojastaan Justinianuksesta tuli uusi keisari.

Konstantinos V

Konstantinos V Kopronymos (kreik. 'sontanimi') (718–775) oli Bysantin keisari vuosina 741 ja 743–775.

Leo III teki pojastaan Konstantinoksesta kruununperillisen jo hänen ollessaan vain kaksivuotias ja Leon kuollessa vuonna 741 Konstantinoksesta tuli keisari. Konstantinos ehti olla keisari vain vuoden ennen kuin vallan kaappasi Artabasdos, joka oli auttanut Leoa kun hän oli havitellut keisarinkruunua. Konstantin oli johtamassa armeijaa arabeja vastaan kun Artabasdos hyökkäsi hänen kimppuunsa ja kukisti hänet.

Konstantinos joutui pakenemaan Anatolikonin teemaan jota hänen isänsä Leo oli hallinnut ennen keisariksi tulemistaan ja jossa hänellä oli kannattajia. Vuonna 743 Konstantinos palasi Konstantinopoliin ja valloitti sen 2. marraskuuta. Artabasdos ja hänen poikansa sokaistiin ja useita heidän kannattajistaan teloitettiin.

Konstantinos osoittautui taitavaksi kenraaliksi ja hän valloitti vuonna 746 Syyrian arabeilta. Suurempi uhka Bysantille oli kuitenkin Bulgaria. Vuonna 763 Bysantin armeija löi bulgarit täydellisesti ja vuonna 773 heidät lyötiin taas.

Konstantinos kannatti isänsä tavoin ikonoklasmia ja Bysantin ja paavin välit huononivat entisestään. Vuonna 751 langobardit valloittivat Ravennan ja Bysantin viimeinen jalansija Pohjois-Italiassa hävisi. Bysantti ei enää voinut auttaa Roomaa langobardien uhkaa vastaan ja paavi löysikin nyt uuden suojelijan frankeista.

Konstantinos kuoli ollessaan sotaretkellä bulgaareja vastaan 14. syyskuuta vuonna 775.

Manuel I Komnenos

Manuel I Komnenos (kreik. Μανουήλ Α' Κομνηνός, Manouēl I Komnēnos, 28. marraskuuta 1118 – 24. syyskuuta 1180) oli Bysantin keisari 5. huhtikuuta 1143 – 24. syyskuuta 1180. Hänen valtakautensa sijoittui ratkaisevaan käännekohtaan Bysantin keisarikunnan ja Välimeren historiassa. Manuel halusi palauttaa Bysantin entiseen loistoonsa Välimeren alueen suurvaltana ja harjoitti sekä tarmokasta että kunnianhimoista ulkopolitiikkaa. Valtakaudellaan Manuel liittoutui paavin ja voimistuvan lännen kanssa, valloitti osan Apenniinien niemimaasta, salli toisen ristiretken osanottajien kulkea valtakuntansa halki ja perusti protektoraatin ensimmäisen ristiretken ristiretkivaltioille. Muslimien menestys Pyhällä maalla johti siihen, että Manuel liittoutui Jerusalemin kuningaskunnan kanssa ja osallistui fatimidien hallitseman Egyptin valtausyritykseen. Manuel muutti Balkanin niemimaan ja itäisen Välimeren poliittista karttaa itselleen mieluisemmaksi liittämällä Unkarin kuningaskunnan ja ensimmäisen ristiretken ristiretkivaltiot Bysantin hegemoniaan ja sotimalla sekä itäisiä että läntisiä naapureitaan vastaan. Valtakautensa loppupuolella Manuelin saavutuksia idässä mitätöi kuitenkin Myriokefalonin taistelussa seldžukkeja vastaan koettu suuri tappio, jonka pääasiallisena aiheuttajana pidetään keisarin ylimielisyyttä.

Manuelin tiedetään herättäneen vahvaa uskollisuutta alamaisissaan. Johannes Kinnamos, hänen kirjurinsa, esitti hänet historiallisena sankarina, jossa ilmenivät kaikki hyveet. Manuel nautti myös osissa latinankielistä maailmaa maineesta ”armoitetuimpana Konstantinopolin keisarina”. Nykyhistorioitsijat eivät kuitenkaan ole yhtä innostuneita hänen hahmostaan. On esimerkiksi väitetty, ettei Manuelin suuri valta ollut hänen oma saavutuksensa vaan hallitsijasuvun, jota hän vain edusti. Lisäksi on esitetty, että koska Bysantin valta hupeni vauhdilla Manuelin kuoleman jälkeen, pitäisi rappion syiden piillä juuri hänen valtakaudessaan.

Menora

Menora (hepr. ‏מנורה‎) on kynttilänjalka, jossa on seitsemän haaraa. Se on eräs vanhimmista juutalaisten tunnuksista. Menoran sanotaan symboloivan Mooseksen näkemää palavaa pensasta. Nykyään seitsenhaarainen kynttilänjalka on myös Israelin vaakunassa.

Petsenegit

Petsenegit kirkkoslaaviksi пєчєнѣзи, m.kreik. Πατζινάκοι) olivat Keski-Aasian aroilta lähtöisin ollut turkinsukuinen puolipaimentolaiskansojen liittoutuma 700–1000-luvuilla. Heistä on jäänyt mainintoja bysanttilaisiin, arabialaisiin, muinaisvenäläisiin sekä länsieurooppaalaisiin lähteisiin.

Takht-i Suleiman

Takht-i Suleiman (pers. ‏تخت سليمان‎, Salomonin valtaistuin) on arkeologinen kohde Āzārbāyjān-e Gharbīin provinssissa Iranissa. Se oli aikanaan zarathustralaisuuden pyhä paikka ja sassanidien aikainen temppeli. Se listattiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon vuonna 2003.

Kohde sijaitsee laaksossa, jota ympäröi vuoristoketju. Siihen kuuluu Takht-i Suleimanin temppelin lisäksi Zendan-i Suleiman ("Salomonin vankila"), joka on pieni tulivuori ja tämän huipulla sijaitsevat muinaiset pyhäköt, Tepe Majid -kukkula, jolla on arkeologista merkitystä, ja Belqeisin vuori linnoituksineen. Alueeseen liittyy useita legendoja. Zendan-i Suleiman, eli Salomonin vankila, oli paikka, jossa Salomon vangitsi hirviöitä 100 metriä syvään kraatteriin. Takht-i Suleimanin temppelin sisällä on toinen kraatteri, joka on täynnä vettä. Solomon sanotaan tehneen lammen.

Theofilos

Theofilos (813–842) oli Bysantin keisari vuosina 829–842. Hänen isänsä oli amorialaisen (tai fryygialaisen) hallitsijasuvun perustaja Mikael II. Hän oli isänsä tavoin ikonoklasti, mutta ei yhtä maltillinen. Hän kielsi taas ikonien käytön ja vainosi ikonien kannattajia.

Theofilos aloitti sodan Bagdadin kalifia vastaan sen jälkeen kun hän oli antanut turvapaikan persialaisille pakolaisille. Eräs heistä, joka otti nimekseen Theofobos tultuaan kristityksi, meni naimisiin keisarin siskon Helenan kanssa ja palveli kenraalina. Aluksi Bysantin armeija oli voitokas ja vuonna 837 vallattiin ja tuhottiin Zapetra, kalifi al-Mu'tasimin synnyinkaupunki. Kostoksi kalifi kokosi valtavan armeijan ja kukisti Theofiloksen johtaman armeijan Dasymonin lähellä. Tämän jälkeen kalifin armeija piiritti amorialaisen hallitsijasuvun kotikaupunkia Amoriumia 55 päivää. 23. syyskuuta 838 muslimit valtasivat kaupungin petoksen kautta. Kolmekymmentätuhatta kaupungin asukasta menetti henkensä ja loput myytiin orjina. Kaupunki tuhottiin maan tasalle.

Tämän jälkeen Theofiloksen kunto alkoi heiketä ja hän ei koskaan toipunut kotikaupungin tuhon aiheuttamasta järkytyksestä. Hän kuoli vuonna 842. Hänen kolmivuotiaasta pojastaan Mikealista tuli uusi keisari. Todellinen valta tuli olemaan aluksi Theofiloksen leskellä, keisarinna Theodoralla.

Varjagikaarti

Varjagikaarti tai varangikaarti (kreik. ταγμα τον Βαρανγιον, Tágma tōn Varángōn) oli Bysantin keisarien henkilökohtainen henkivartiosto, joka koostui varjageista eli viikingeistä. Kaarti sai alkunsa keisari Basileios II:n aikana (hallitsi 976–1025), kun Kiovan ruhtinas Vladimir Suuri lähetti Basileiokselle 6 000 miestä avuksi taistelussa kapinajohtaja Bardas Fokasta vastaan. Varjagit olivat taistelleet Bysantin joukoissa aiemminkin, mutta vuonna 988 heistä muodostettiin ensimmäisen kerran eliittiyksikkö, joka kulki keisarin mukana.

Varjagit osallistuivat kaikkiin Basileioksen sotaretkiin kapinallisia, arabeja ja bulgaareja vastaan. Kaartin miehet saivat pian maineen rohkeina ja armottoman uskollisina sotilaina. Kaarti koostui aluksi yksinomaan ruseista eli varjageista, mutta pian yksikköön liittyi myös muita skandinaaveja, kuten norjalaisia, ruotsalaisia ja islantilaisia. Normannien vallattua Englannin vuonna 1066 monet anglosaksit matkustivat Konstantinopoliin ja liittyivät varjagikaartiin.Kaartilaiset tunnettiin runsaasta alkoholinkäytöstään ja pitkävartisista sotakirveistään ja heitä kutsuttiin bysanttilaisissa kronikoissa ”kirveitä kantaviksi sotureiksi”. Kaarti osallistui useisiin sotiin olemassaolonsa aikana. Varjagit mainitaan vielä 1400-luvun alussa, mutta he eivät enää olleet tärkeässä roolissa Bysantin sodankäynnissä. On mahdollista, että kaartin jäännökset osallistuivat Konstantinopolin piiritykseen vuonna 1453, jolloin osmanit valtasivat kaupungin.

Muilla kielillä

This page is based on a Wikipedia article written by authors (here).
Text is available under the CC BY-SA 3.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.